Happening!

Kaupunkikulttuurista, jopa uudesta kaupunkikulttuurista, on nyt puhetta. Pidän siitä, varsinkin uusiksi mielletyistä asioista (esimerkkejä: ravintolapäivät, siivouspäivät, kaupunginosatapahtumat). Mikään laajempi sosiaalinen toiminta ei ilahduta niin paljon kuin kunnon happening. Siinä se tuli, lempikäsitteeni. Tampereella sitä käytetään nimissä Tampere Jazz Happening ja Tampere Beatles Happening, jotka paradoksaalisesti eivät ole kunnon happeningeja. Ne eivät edusta uutta kaupunkikulttuuria, vaan sitä vanhaa, jossa vanhoille kulttuurinkuluttajille tarjotaan korkeaan tasoon samastettua kulttuuria kalliilla.

Happening on tietysti hankala käsite. Yhtäältä sen merkitys on "tapahtuma", ilman sen kummempia alaviitteitä. Toinen merkitys on "performanssi". USA:ssa pidettiin 1950–60-luvulla happeningeja taidegallerioissa, ja niillä nähtiin historiallinen yhteys dadaismiin. Myös festivaaleja on kutsuttu happeningeiksi. Mikä hyvänsä festari ei kuitenkaan voi valehtelematta nimittää itseään happeningiksi, vaan käsitteelle on oleellista, että läsnäolijat itse osallistuvat sen toteutukseen. Tietysti mistään festarista ei tule mitään, ellei paikalle tule yleisöä: esiintyjät voivat jättää esiintymättä, koska esiintymiseen ei ole syytä. Mutta tässä yhteydessä voitaisiin tarkoittaa, että periaatteessa kuka hyvänsä voi olla esiintyjä. Tässä mielessä edellä mainitut Tampereen "happeningit" ovat vähemmän happeningeja kuin ravintolapäivän kaltaiset tapahtumat.

Hieman aiemmin, kuin itse muutin Epilän kaupunginosaan, muutti tänne myös Tampereen taidehalli -niminen taiteilijatyöpaja – itse asiassa vielä samasta suunnasta: se näet tunnettiin ennen Tesoman taidehallina. Havaittuani sen taiteilijoilla olevan minun kanssani yhteisiä tuttuja, jotka ovat todellisia ITE-kulttuuritoimijoita, innostuin lausahtamaan Taidehallilla muutaman virkkeen unelmoimastani taide- ja kulttuurihappeningista. Pispala on lähellä Epilää, ja sehän kyllä säteilee luovuutta ympäristöönsä. Kaipailen tapahtumaa, joka olisi niin valovoimainen, että se yhdistäisi Epilän ja Hyhkyn sekä näiden länsipuolellakin olevia alueita yhdessä Pispalan kanssa samaan sykkivään ja vellovaan luomistapahtumaan.

Huikaisevan aurinkoinen lauantaipäivä (2. huhtikuuta 2016) siivitti minut lopulliseen oivallukseen siitä, millaisen happeningin tänne haluaisin. Sen nimi olisi Villi Länsi, ja sen tapahtumapaikka olisi koko Länsi-Tampere. Se kestäisi ainakin yhden päivän, mahdollisesti jopa viikonlopun. Villi Länsi olisi kuin Pispalan karnevaalit, taiteiden yö, ravintolapäivä ja Reposaaren avoimet pihat yhdistettynä – viimemainittu sijoittuu Poriin, mutta idea tullee selväksi. Elävää musiikkia olisi siellä täällä, näyttelyt värittäisivät katukuvaa sielläkin missä niitä ei yleensä pidetä. Performanssiryhmät esiintyisivät, teatteria ja esitelmiä olisi tarjolla. Pop up -ravintoloita ja -kahviloita ilmestyisi kuin sieniä sateella, jonka sijaan kyllä toivottavasti saataisiin nauttia auringosta. Kotikirpputorit myisivät yhdelle tarpeetonta, toiselle tarpeellista esineistöä sopuhintaan. "Vankkuribussit" kuljettaisivat osallistujia ympyräreitillä sekä keskustan länsilaidalta tapahtumiin että tapahtumasta toiseen. Villin lännen meininkiin tietysti kuuluisi, että suomalaiseen yhteiskuntaan niin valitettavan tiiviisti kuuluvaa sääntelyä höllättäisiin tapahtuman ajaksi. Tilapäinen oman tilaisuuden mainospylväs saisi olla millainen hyvänsä ja missä hyvänsä, kunhan ei keskellä kulkureittiä; tapahtumista ei tarvitsisi tehdä ilmoitusta eikä varustaa esimerkiksi "asianmukaisilla" määrillä järjestyksenvalvojia. Periaatteena olisi, että kuka hyvänsä voisi osallistua Villiin Länteen miten hyvänsä. Ellei muuten, niin sitten fiilistelemällä yli kaupunginosarajojen vaikka pikku viineissä.

Naiskuva

Kaikkihan me olemme siihen törmänneet. Joukko keski-ikäisiä miehiä mesomassa, kuinka feministit ovat pilanneet suomalaisen yhteiskunnan miehistämällä naiset ja naisellistamalla miehet. Käsittämätöntä tuubaa, mutta näkemyksen suosio, tai ainakin huomio, on kasvussa. Ajattelin tässä pohdiskella, mikä on miesasiamiesten naiskuva ja mitä sen taakse kätkeytyy.

Vaikuttaa selvältä, että miesasiamiehet haluavat palauttaa naiselle roolin, joka oli hallitseva ennen feminismin (varsinaisessa merkityksessä; ts. 1960-luvulla käynnistyneenä ilmiönä) nousua. Mieleeni putkahtaa laulunteksti, jonka Eurythmics ja Aretha Franklin levyttivät vuonna 1985. Se kuuluu olennaisilta kohdiltaan näin:

"Now there was a time when they used to say
That behind every great man there had to be a great woman
Now in these times of change you know that it's no longer true
So we're comin' out of the kitchen
'Cause there's something we forgot to say to you
We say, sisters are doin' it for themselves"

Totta kai on ääriaineksia, jotka haluavat viedä naisilta kaiken arvon, mutta yllä on esitetty mielestäni se olennainen ero. Aikakaudella, johon feminismi on vaikuttanut, naisella on arvo itsenään ja itsessään. Sitä ennen naisella oli arvo miehen (aviomiehen, isän, johtajan) kautta: palvelijana, tukijana, hoivaajana. Tämä oli myös rooli, johon tytöt kasvatettiin. Tyttöjä ei lisäksi kasvatettu aktiivisiksi seksuaalisessa tai seuranhakumielessä. Tytön, ja myöhemmin naisen, oli oltava nöyrä miesten tahtoa ja haluja kohtaan, sillä hyvin miestään palveleva ja tukeva nainen saattoi nousta arvoon ja kunniaan miehensä menestyksen kautta. Miehen "tossun alle" alistanut nainen oli "pirttihirmu", jonka käteen saattoi kuvitella kaulimen. Sellaisia akkoja paheksuttiin. Porvarispiireissä (tämä on myös huomionarvoinen kohta: maatalouskulttuurissa tai edes työväenluokassa samanlaista asetelmaa ei ollut!) oli paljon suuremmassa kunniassa pikku nainen, little woman, jonka hentouden ja kainouden rinnalla mies saattoi tuntea itsensä vahvaksi ja tärkeäksi. Ei ole sattumaa, että pikku naisen myytin kumoaminen oli yksi feminismin alkuvaiheen avainkysymyksiä.

Palaan populaarimusiikkiin. Omasta nykyperspektiivistäni joidenkin 1950-luvun rock & roll -lauluntekstien naiskuva tuntuu käsittämättömältä. Toisiaan kovasti muistuttavat Good Golly Miss Molly ja Dizzy Miss Lizzy kuvaavat, kuinka kiltiksi luultu tyttö yllättäen tanssii ja bailaa tehden miehen villiksi. Kuinka mies reagoi siihen? Good Gollyn mukaan "I'm going to the corner, gonna buy a diamond ring", kun Dizzy sanoo asian vielä selväsanaisemmin: "Girl, I wanna marry you." Tyttö siis tanssii ja bailaa sen yhden kerran, että mies hullaantuu häneen – sitten mies rengastaa hänet ja hänestä tulee kiltti pikku vaimo. Amerikkalaisissa vanhemmissa kirjoituksissa törmää myös ilmaukseen "tuhma ulkona – kiltti kotona": kun tyttö on sen yhden kerran tuhma, että vaimoa etsivä mies kiinnittää siihen huomionsa, hän päätyy olotilaan, jossa sekä hänen hyveensä että tehtävänsä on olla kiltti. Tämä on tietysti jenkkilän kulttuuria, joka Suomen kaltaisessa periferiassa on koskenut enintään porvaristoa, mutta historiattomalle ja muutoinkin ymmärtämättömälle miesasialiikkeelle se voi hyvinkin riittää. Naisen rooli on heille siis "vaieta seurakunnassa", pyörittää keskiluokkaista ja porvarillista kotia kiltisti ja tyytyväisenä aviomiehen eli talon isännän eduksi ja kunniaksi. Tyttökin on kasvatettava kiltiksi, kunnes luonto ajaa hänet esittäytymään lyhyen hetken puoleensavetävänä, mistä mies, Perheen Kuningas ja Jumalan Sijainen, voi hänet poimia.

Dizzy Miss Lizzyn esitti cover-versiona myös The Beatles. Yhtye oli jo siksikin epäilyttävä, että se tuli työväenluokasta, eikä kyseessä ollut mikään Elvis Presley taustabändeineen vaan demokraattinen yksikkö. Arveluttavaa oli sekin, että bändiä fanittivat alusta alkaen kaikkein äänekkäimmin nuoret tytöt, joita pojat monessa tapauksessa seurasivat perässä; ts. pojat antoivat tyttöjen, ainakin osittain, näyttää suuntaa. Kun yhtye sitten hylkäsi dizzymisslizzynsä ja omatekoiset Run for Your Lifensa alkaen laulaa psykedeelisiä ja mystisiä – puhumattakaan siitä, että John Lennon vaihtoi kunniallisen Cynthia-vaimonsa itseään vanhempaan japanilaiseen käsitetaiteilijaan, jota hän palvoi ja jonka kanssa leikki symbioosia! – oli ilmiselvää, että The Beatles samastuu vanhakantaisen yhteiskunta- ja naiskäsityksen vaalijoiden mielessä pysyvästi (suomalaisen) yhteiskunnan pilalle menemiseen. Kirjassa Suuret ikäluokat (toim. Antti Karisto) taisi olla viittaus henkilöhaastatteluun, jossa suurten ikäluokkien edustaja kertoi nimenomaan 1950-luvun yhdistävän omaa sukupolveaan. Missä esimerkiksi 1950-luvun tyylisiä esineitä huutokaupattiin, siellä näki aina vanhoja tuttuja yli tuttavapiirirajojen. 1960-luvulla sen sijaan vanha yhtenäisyys hajosi. Ja ihan erityisenä nimenä, hajoamisen (osa)syyllisenä, mainittiin The Beatles.

Radikaali kulttuurieliitti, joka oli kuunnellut Beatlesia ja kuunteli ehkä myöhemmin Agit-Propia, tai progea tai David Bowieta tai soulia ja reggaeta, varasti suurten ikäluokkien äänen ja kätki taakseen katkeroituneiden joukon. Vasta Urho Kekkosen kuoltua ja Neuvostoliiton kaaduttua katkeroituneet alkoivat sisuuntua ja löytää oman äänensä. Internetin, joka tuli heidän koteihinsa paljon eliittiä myöhemmin, ansiosta he oivalsivat, että heitä on muitakin – jopa yli valtionrajojen. He janosivat kostoa: kulttuuriradikalismin, vasemmistolaisuuden, vihreyden, kansainvälistymisen, monikulttuuristumisen ja tietysti feminismin kaikkien vaikutusten alasajoa. Syntyi perussuomalaisten massasuosio, maahanmuutonvastainen liike, uuskonservatiivinen oikeistohegemonia – ja antifeministinen miesasialiike.

Radikaali aikuisuus?

En ole koskaan ihan riemumielin halunnut aikuistua. Jos kuulostelen muistini syvimpiä sopukoita, löydän sieltä kyllä ajatuksen sellaisesta aikuisuudesta, josta ehkä tykkäisin. Sitä määrittävät sivistyneisyys, yhteiskuntakriittisyys, aktiivinen kiinnostus taiteeseen ja kulttuuriin, avoin mutta pöyhkeilemätön elämäntaparadikalismi sekä fiksut kutsut, joilla nautitaan viiniä ja syödään pikkulämpimiä.

Iän kertyessä saapuvat ne hetket, jolloin alkaa kuvitella olevansa kypsä jonkinlaiseen aikuisuuteen. Valitettavasti sellaista radikaalia aikuisuutta, josta minäkin pitäisin, ei näytä olevan 2010-luvun Suomessa olemassakaan. Vaihtoehtoina ovat vain sovinnainen aikuisuus ja jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus. Usein – tekisi mieleni sanoa 'useimmiten' – nämä kaksi vaihtoehtoa yhdistyvät samassa ihmisessä: arkielämä sujuu perin sovinnaisissa merkeissä, mutta kun juhlitaan, ollaan typerryttävästi ikiteinejä.

Sovinnainen aikuisuus on sitä, että hommataan perhe, vakituinen työpaikka, omistusasunto ja auto, ja annetaan näiden säädellä koko elämää sekä määritellä kaikki elämänsisällöt. Ystäväpiiri koostuu työkavereista, puolison työkavereista ja lasten kavereiden vanhemmista. Välillä juhlitaan, mutta huolimatta joidenkuiden aikuisten läpeensä tylsästä "nuorekas irrottelu" -diskurssista sekin on varsin jäykkää ja sovinnaista. Konservatiiviset arvot jylläävät: raha ja varsinkin omaisuus, kohtuus ja keskitie sekä kunnioitus yhtäältä auktoriteetteja, toisaalta perinteitä kohtaan ovat lähtemättömästi korkeassa kurssissa.

Jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus ilmenee sekä rock-kulttuurissa että pakonomaisessa bilekeskeisyydessä. Keski-ikäinen ihminen, joka on leimaa-antavasti rock, usein kuvittelee, että hänenlaisensa ei koskaan "asetu aloilleen". Tällöin jää huomaamatta, että hän on itse jumiutunut aloilleen vielä nuorempana kuin sovinnaiset aikuiset – jo teini-iässä, josta hän kieltäytyy ainakin näennäisesti kasvamasta. Isommista suomalaiskaupungeista löytyy aina baari, joka oli 20-vuotiaiden paikka tietyn ihmisryhmän ollessa 20-vuotiaita, mutta kun sama ihmisryhmä on täyttänyt 40, siitä onkin tullut nelikymppisten paikka. Hälyttävää. Toki useat rock-ihmiset tulevat vaivihkaa kehittäneeksi sovinnaisen aikuisen elämän perheineen, vakitöineen ja omistusasuntoineen; sitten, kun koittaa merkittävä viikonloppu, mennään katsomaan Popedaa tai Kotiteollisuutta, juodaan kaljaa ja lopulta pienet viskipaukut, ja ollaan niin kuin aina ennenkin.

Pakonomainen bilekeskeisyys sijoittuu usein elämään, jossa on arkisin töitä ja huollettavana lapsi(a) niin kuin sovinnaisilla aikuisillakin, mutta työt eivät aina ole vakituisia, perheeseen ei välttämättä kuulu puolisoa, asunto on usein vuokrattu – ja mikäli elämä sijoittuu isompaan kaupunkiin, auto on ehkä jäänyt hankkimatta. Viikot kuluvat viikonloppua odotellessa; elämänsisältöä antavat jälkikasvun lisäksi televisio, Facebook ja kuntosali tai liikuntaharrastusryhmä. Viikonloppuisin on bileet, joissa soi ns. oman ajan (tapauskohtaisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun) musiikin lisäksi tämän päivän kaikkein kaupallisin pintahömppä, sillä tämän aikuistyypin edustajilla on pakkomielle "pysyä ajassa". Minkäänlaista käsitystä aikakauden syvemmistä virtauksista ei heiltä ole löytynyt vuosikausiin. Siideriä, olutta ja viiniä kuluu muhkeita määriä. On ilmiselvää, että tämän aikuistyypin edustajat ovat useimmiten naisia, kun taas rock-kultuuriin jämähtäneissä on enemmän miehiä.

Tietysti on olemassa sitäkin väkeä, jota nykykeskustelu kutsuu hipeiksi, vaikkei heitä voikaan verrata 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun radikaaliin hippikansaan. Nämä ihmiset aikuistuvat tekemällä usein lapsia varsin nuorina, järjestämällä itselleen ja lapsilleen eettisesti ja ekologisesti kestävän elämän ja suojelemalla lähintä piiriään kaupallisilta ja dekadenteilta vaikutteilta. Eipä ole sekään touhu napannut. Sen sijaan olen löytänyt ympärilleni muutamia nykymittakaavassa erityisen kiinnostavia ihmisiä, jotka kyllä ovat yhteiskuntakriittisiä, kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista, saattavat elää jossain määrin radikaalisti ja nauttivat viiniä istuessaan yhdessä iltaa. Sivistyneisyyteen kuitenkin suhtaudutaan 1980-luvun jälkeiselle vaihtoehtokulttuurille tyypillisen välinpitämättömästi tai skeptisesti, pikkulämpimien (tai ehkä voileipien) sijaan syödään sipsejä – ja yhteiskuntakritiikkikin on oikeastaan rasistien haukkumista ja vasemmistolaisuudeksi tulkittua sosiaalidemokratiaa. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostava taide ja kulttuuri on usein omaa ja lähipiirin luovuutta. Siitä tykkään.

Mitä tapahtui radikaalille aikuisuudelle? Onko sellaista ollut, ja jos on, niin missä vaiheessa se katosi? Itselläni tuoreimmat sensävyiset muistikuvat liittyvät 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin pyörin silloin tällöin viisikymppisissä seurueissa, jotka järjestivät rauhanmarsseja Ouluun. Samoihin aikoihin muistelen kuitenkin eräänä iltana julistaneeni, että "on ihanaa olla vieläkin tyhmä teini!". Olin vähintään 28. Minulla on siis kalvava epäilys, että olen ollut itse nyt ikävöimääni radikaalia aikuisuutta hävittämässä! Edelleen samana kautena muistan oivaltaneeni, että keskiluokka on oikeastaan OK, muttei keskiluokkana vaan trippinä. Siinä ideassa on edelleen jotain pointtia, jotain särmää, jotain radikaalia.

Seuraavana ohjelmassa: illanvietot, joissa käydään yhteissaunassa, syödään smørrebrødejä, kuunnellaan vinyylilevyjä ja juodaan viiniä.

Kikkavieraat

Nyt, kun itsenäisyyspäivän hulinoista jäi paska mieli kaikille muille paitsi välinpitämättömille, jotka oletettavasti ovat seuranneet presidentin vastaanottoa telkkarista, on aika itse vastaanottaa täysin uudenlaisia mielenilmausideoita. Aivan omaa luokkaansa vastaantulleista ehdotuksista on kahden Twitter-aktiivin (nimimerkit Kari Kakkamaa ja Soilikki Tenho) keskustelussa esitetty Kikkavieraat-mielenosoitus. Se korvaisi 6.12.2016 varsinaiset mellakka-aikeet ja tekisi yhteiskuntakritiikistäkin hieman abstraktimpaa. Ja absurdimpaa.

Nyt, kun kaikki osapuolet odottavat kaikilta osapuolilta aina vain kovempaa rähinää, aina vain brutaalimpaa vihapuhetta et cetera, voisimmekin kokoontua jonnekin presidentinlinnan lähistölle ja pistää pystyyn hämmentävät bileet. Sen sijaan, että kukaan riehuisi, me haluisimme viihdyttää; sen sijaan, että rettelöitsijä syöksyisi vastapuolen mielenosoitukseen, sukkula syöksyisi Venukseen; sen sijaan, että onni löytyisi barrikadeilta Helsingin kaduilla, lähtökohdaksi hyväksyttäisiin, että onnen nainenkin silloin vasta saa, hellästi kun häntä koskettaa. Eikä kysymys ole poliisikoiran tai -hevosen hännästä.

Kikan lisäksi tapahtumassa voitaisiin luukuttaa kovaäänisistä muutakin 1970–90-luvun bilepoppia ja -iskelmää. Sen kevyen camp-henkisyyden takana täytyisi olla sekä positiivista karnevalismia että ripaus vakavampaa sanomaa. Artistivalikoimaan ei voisi kuulua esimerkiksi oikeistokonservatiivi Frederik. Poliittisesti ristiriitaisen elämän eläneeltä Mikko Alatalolta voisi ironisesti poimia mukaan jotakin sopivaa. Pääpaino olisi kuitenkin kikkamaisessa naisenergiassa camp-linssien läpi katsottuna. Ehkä hätiin varmuuden vuoksi hommatut poliisit kokisivat elämänsä pahimman kummastuksen. Ehkä joku "Suomi suomalaisille" -henkinen kulkija eksyisi puolivahingossa paikalle, saisi kouraansa vantaalaisen ruokakaupan jäteastiasta dyykatun makkaran ja päätyisi ihmettelemään, että mitä vittua, näillähän onkin parhaat bileet. Mitään "vaarallista" ei tapahtuisi, ja kansakunnan katkerat joutuisivat siitä lähtien elämään hämmennyksen tilassa: "Jotain kikkailua se niiden homma kumminkin oli!"

Pohjoismaisuuden ydin?

Televisiossa kolmannella kaudellaan pyörivä psykologisesti latautunut jännityssarja Silta on koko olemassaolonsa ajan perustunut Tanskan ja Etelä-Ruotsin, etusijalla Kööpenhaminan ja Malmön väliseen yhteyteen. Puolivahingossa käteeni osunut Maria Langin vuonna 1976 julkaistu dekkari Tanskalainen kaksoisvuode esittelee myös Ruotsin ja Tanskan yhteyttä: ruotsalainen oopperaryhmä esiintyy Köpiksessä, ruotsalainen poliisikin saapuu sinne touhuilemaan. Kummassakin yhteydessä on mainittu pari kertaa Göteborg (josta sivumennen sanoen kulkee säännöllinen lauttayhteys Tanskan Frederikshavniin). Silta ei puhu Tukholmasta lainkaan, Langin romaani silloin tällöin. Suomea ja Norjaa ei kyseisissä asiayhteyksissä ole olemassakaan.

Suomalaisille pohjoismaisuuden ydin on kauan ollut Suomi – Ruotsi – Norja. Ajattelemme pohjoismaisia hiihtolajeja, lumisia havumetsiä, punaisia puutaloja ja villapaitoja pakkasella. Tanska on meidän silmissämme "melkein Keski-Eurooppaa – sehän ei kuulu edes maantieteellisesti Skandinaviaan". Tosin samoilla kriteereillä Suomesta kuuluu Skandinaviaan vain Länsi-Lappi, mutta tarvittaessa osaamme kaivaa naftaliinista termin Fennoskandia, joka kattaa Suomen muttei Tanskaa (Islannista puhumattakaan). Toisaalta jotkut suomalaiset ajattelevat, että suomalaiset eivät ole pohjoismaalaisia, vaikka yhteiskuntahistoria liittäisikin maamme jossain määrin Pohjolaan. Toki on aika yksiulotteista väittää suomen kielen poikkeamisen skandinaavikielistä tarkoittavan, ettemme ole lainkaan skandinaaveja, ja että pohjoismaisuus ja skandinaavisuus on yksi ja sama asia.

Hetkittäin on viime aikoina kuitenkin tuntunut, että pohjoismaisuuden kulttuurinen ydin on nimenomaan Ruotsin ja Tanskan yhteys. Suomi ja Norja ovat, ehkä paradoksaalisesti, liian pohjoisia kulttuureja siihen yhtälöön; lisäksi Suomen kulttuuri on jonkin verran itäinen. Parhaiten Suomessa pääsee varsinaiseen pohjoismaisuuteen käsiksi läntisissä ja eteläisissä rannikkokaupungeissa, joiden paikalliskulttuurissa on ruotsalaista vaikutusta ja joiden yhteys Ruotsiin on aina ollut merkittävä. Ja kun Turusta tai Helsingistä hyppää ruotsinlaivaan, on siellä tarjolla maanosan klassisimpien saaristomaisemien lisäksi voileipäkeskeinen buffet, jossa tanskalainen smørrebrød-kulttuuri jo maukkaasti häämöttää. Langin Tanskalaisessa kaksoisvuoteessa syödään tietysti voileipäaterioita, juodaan runsaasti alkoholia (missä mielessä Suomea on turha kammeta itäiseen Eurooppaan – kyllä se osataan kaikkialla Pohjolassa) ja kävellään "antiikki- ja pornokauppojen" reunustamilla kaduilla.

Porno? Ennen Euroopan unionin aikoja (entinen yhteisö muuttui unioniksi 1993, Suomi ja Ruotsi liittyivät 1995) Pohjoismaihin ja/tai Skandinaviaan yhdistyi muualla maailmassa myös eksoottisen kiehtova vapaamielisyyden leima. Kaikkein voimakkaimmin se liittyi Tanskaan. 1960-luvulla maassa tuotettiin kansainvälisesti huomioituja eroottisia elokuvia (Pukki paratiisissa jne.); 1970-luvulla Kööpenhaminan mainetta alkoi värittää vapaakaupunki Christiania, joka salli – kaupunkiin jo aiemmin varsin vahvasti pesiytyneet – huumeet. Soundi-lehden vuonna 1981 julkaisemassa Kööpenhamina-raportissa törmää myös ilmauksiin "hippeilyn viimeinen linnake", "rintaliivittömät tytöt", "you just get your kicks and it's cool". Roskilde-festarireissuista kerrotaan hurjia juttuja yhdessä jos toisessa oman sukupolveni kaveriporukassa. Mutta vapaamielisyyden leima on liitetty myös Ruotsiin. Liberaali asennoituminen seksuaalivähemmistöihin on määrittänyt kauan sekä Tanskaa että Ruotsia. On kuvaavaa, että Suomessa on pilkattu ruotsalaisia homoiksi, Ruotsissa sen sijaan tanskalaisia – jos asiaa on ylipäänsä pidetty pilkanarvoisena. Joka tapauksessa Ruotsi on ollut aktiivinen maa seksuaalivähemmistöasioissa; jopa käsitteen "seksuaalivähemmistö" arvellaan periytyvän ruotsalaisesta kirjasta. 1960- ja 1970-luvulla Ruotsia myös kuvailtiin seksuaalisesti liberaalina maana muun muassa elokuvissa.

Suomeen vapaamielisyyden myytti ei yllä – enempää kuin Norjaan tai Islantiinkaan. Paitsi, jos muuan pikkujuttu lasketaan. Kuten jokainen tätä kieltä sujuvasti lukeva ihminen ymmärtää, sauna on ennen kaikkea suomalainen ilmiö, ei ruotsalainen eikä norjalainen. Suomalaiseen saunaan liittyy tietysti alastomuus, ja se tiedetään ja lasketaan vapaamieliseksi maissa, joissa saunomista ei juuri harrasteta. Jos nyt oikein kuvitellaan, voisi lähimenneisyyden pohjoismainen vapaamielisyysodysseia olla sellainen, että käydään pornokaupassa Köpiksessä, poltellaan pilveä Christianiassa, biletetään homoklubissa jossain päin Ruotsia ja lopuksi päädytään suomalaiseen saunaan sekä naku-uinnille.

Yksi pohjoismaisuuden kulmakivi on yltänyt erittäin hyvin tänne koto-Suomeen. Hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta oli kaikessa kompromissiluonteisessa sosiaalidemokraattisuudessaankin yksi 1900-luvun suurista saavutuksista. Hyvinvointi-idean pitkälle viety yhteiskunnallinen toteuttaminen koskee kaikkia Pohjolan maita. En pidä EU-aikaa edeltävää Suomea tai Ruotsia ihanneyhteiskuntana, mutta hyvin moni pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota realistisesti ajatellen parhaana tähän asti esitettynä vaihtoehtona. Nyt, kun Suomessa – ja muissakin Pohjoismaissa – ollaan oikeistojohtoisesti purkamassa sosiaalivaltiota, kansainväliset asiantuntijat sanovat täällä harrastettavan "epäpohjoismaista politiikkaa". Tuskinpa päättäjillämme tulee mieleen ajatella, kuinka laajalti Pohjoismaita on pidetty yhteiskunnallisina esikuvina ja täkäläistä hyvinvointiyhteiskuntaa mallina, joka toimii?

Pohjoismaisuuden ydin voisi siis olla vapaamielinen ilmapiiri hyvinvoivassa yhteiskunnassa, kylkiäisenä hieman voileipiä ja alkoholijuomia. Mitä muuta? Jos joku keksisi tähän väliin vitsailla Ikeasta, se menisi vähemmän metsään kuin hän epäilemättä ajattelisi. Ikea on nimittäin pyrkinyt tarjoamaan klassista pohjoismaista designia kaikelle kansalle. Tämä on myös Suomea koskeva juttu: suomalaiset, ruotsalaiset ja ehdottomasti myös tanskalaiset muotoilijat saivat 1950–70-luvulla laajaa myönteistä kansainvälistä huomiota. ABBA? Ruotsi on kyllä melkoinen popmusiikin suurvalta, eivätkä Tanska, Norja ja piskuiseen väkilukuunsa nähden Islantikaan ole jääneet lehdillä soittelemaan. Suomesta on sen sijaan tullut lähinnä metallimusiikkia ja pari yhtä aikaa 2000-luvun alussa menestynyttä tanssilattianimeä. Ja Sibelius, mutta muista Pohjoismaista ei ole tullut Sibeliuksia, paitsi Norjasta Grieg. Astrid Lindgren? Juu, ja Tove Jansson! Tanskakin on lastenkirjallisuuden merkkimaita. Kyllä pohjoismaisessa kulttuurissa riittää ammennettavaa kaikin puolin – ja kaikkein pohjoismaisinta Pohjolaa ovat Ruotsi ja Tanska. Suomi saunoo niiden jatkeena.

Paluu menneisyyteen!

Minua on ajatteluttanut tänään seuraavanlainen ajatuskuvio: mitä jos yhteiskunnat, kuten Suomi, valitsivat ihan yksiselitteisesti väärän tien noin vuonna 1977 tai 1978? Olisiko meidän oivallettava, että parempi tulevaisuus ei rakennu 2010-luvun, 2000-luvun tai koko 1970-luvun jälkeisen maailmanajan perustalle? Että meidän on peruutettava se vaikutus, joka maailmassamme on edellä mainitun ajanjakson jälkeen toteutunut? Seuraavassa yleistettävyydeltään vaihtelevia perusteluja kenties oudolta näyttävään ajatuskuvioon:

1) "Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt." Näin kirjoittaa Arto O. Salonen (2013). Lisäksi artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on tutkittu koetun onnellisuuden lisääntyvän, kun tulot kasvavat, mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa onnellisuuden kasvu pysähtyy. Suomalaisten kotitalouksien keskitulot olivat vuonna 2012 yli 6500 euroa. Eri aikakausien käytännön varallisuutta on vaikea vertailla, mutta ainakin 1990-luvun lamasta selvittyämme "meillä" on taatusti ollut keskimäärin hieman "ylimääräistä". Salonen puhuu myös mm. ylensyönnistä, stressistä ja ympäristöhaitoista tyypillisesti yhteiskunnallisen "edistyksen" aiheuttamina ongelmina.

2) Politiikan oikeistosuhdannetta on helppo syyttää monesta asiasta, kuten tuloerojen kasvamisesta, köyhyyden lähtemisestä uuteen kasvuun sekä ns. riistokapitalismin ja ylikulutuksen negatiivisesta ympäristövaikutuksesta. Suomessa vasemmiston kannatus kääntyi pitkään alamäkeen vaaleilla mitaten joko 1976 tai 1979. Kunnallisvaaleissa 1976 SKDL:n kannatus vielä kasvoi, mutta tuolloin yhä melko vasemmistolaisen SDP:n kannatus laski tätä enemmän; eduskuntavaaleissa 1979 sekä SKDL että SDP olivat alamäessä. Samoja tendenssejä on havaittavissa muualla Euroopassa: esimerkiksi Ranskassa vasemmiston kokonaiskannatus oli suurimmillaan pitkään aikaan vuonna 1978, ja kun se ylitti tuon lukeman vuonna 1988, oli kommunistien ja radikaalivasemmiston osuus kannatuksesta romahtanut. Ison-Britannian legendaarinen konservatiivinen Margaret Thatcherin hirmuhallitus, johon Suomen "perskekoa" nyt ihan syystäkin verrataan, aloitti työnsä 1979; sitä oli edeltänyt viisivuotinen työväenpuolueen hallituskausi puolueen voitettua selvästi lokakuun 1974 vaalit.

3) On helppo sanoa, että ympäristöasioista on 1970-luvun jälkeen huolehdittu entistä paremmin. Käänne kohti ympäristön perusteellisempaa huomioimista tapahtui kuitenkin jo ennen 1970-luvun loppua. Erityisen paljon ympäristöjärjestöjä ja muuta ympäristöasioihin liittyvää toimintaa on käynnistetty vuonna 1977. Sen sijaan vihreän liikkeen pesäero vasemmistoon, minkä itse katson haitanneen ympäristöasioiden hoitoa, syntyi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

4) 1970-luku on myös helppo leimata "brutalistisen" arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun aikakaudeksi. Kuitenkin "brutalismia" alettiin jo 1970-luvulla aktiivisesti vastustaa. Sen sijaan 1980-lukuun samastettavat, selvästi porvarillis-keskiluokkaiset arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun suuntaukset eivät vielä olleet vallalla tai edes syntyneet.

5) Edellistä myötäillen, 1970-luku on helppo leimata vielä yksipuolisen ja naiivin kvantitatiivisen yhteiskuntatieteen aikakaudeksi. Kuitenkin kvantitatiivisuuden kritiikki syntyi ja levisi nimenomaan 1970-luvulla. Toisaalta postmodernismin kaiken yhteiskunnallisen edistyksen kieltävä filosofia ei ollut vielä ajankohtainen.

6) 1960-lukulainen vallankumouksellisen ennakkoluuloton "radikaalidesign" päättyi aika lailla vuoteen 1973, jolloin öljykriisi väänsi ihmisille rautalangasta, etteivät luonnonvarat ole ehtymättömiä. Kuitenkin radikaalidesignin välitön vaikutus ylsi paljon vuotta 1973 pidemmälle. Erityisesti tämä näkyi värienkäytössä. Kuten esimerkiksi Minna Sarantola-Weiss on kirjoittanut, ihan 1970-luvun lopussa hienoimmat huonekalut alkoivat yhtäkkiä olla valkoisia ja mustasta tuli 1980-luvun puolella pitkäaikainen tyylikkyyden synonyymiväri. Voi siis todeta, että vuoteen 1977 tai 1978 saakka tyylikäs suomalainen koti oli värikylläinen maailma. 1980-luvun valkoisesta sisustuksesta taas muistan ensisijaisesti ainaisen tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen – sen jälkeen aloin jäljitellä varhaislapsuudesta muistamaani värikkyyttä.

7) Kun nyt omakohtaisiin mieltymyksiin päästiin: musiikissa tapahtui 1960-luvulla taiteellinen luomisräjähdys, jonka vertaista en (tyylilajista riippumatta) tunnista mistään toisesta eletystä aikakaudesta, ja vuodesta 1978 alkaen vastavaikutus, joka hitaasti, mutta varmasti onnistui tuhoamaan lähes kaiken tapahtuneen edistyksen. 2010-luvulla elämme samanlaisessa isojen tuotantokoneistojen ja valtavirtakustantajien sanelemassa musiikkitodellisuudessa kuin 1960-luvun alussa. 1970-luvulla taiteellisesti korkeatasoisesta vaihtoehtomusiikista tuli suorastaan valtavirtaa. Vuoteen 1977 mennessä tämä valtavirtaistuminen oli vieraannuttanut entistä vaihtoehtomusiikkia ns. katutasosta sen verran, että tarvittiin uusi vaihtoehtomusiikki. Ikävä kyllä lapsi meni pesuveden mukana eli taiteellinen korkeatasoisuus ei kiinnostanut punkkareita sen enempää kuin fiftareita ("diinareita") tai diskohileitäkään. Punkrockin liepeille rakentunut ns. uusi aalto säilytti ja uusinsi jonkin verran 1960–70-lukulaisia edistyksellisiä musiikkiarvoja, mutta koska voittajat kirjoittavat historian, uuden aallon muututtua kulttuuriseksi voittajaksi se tarvitsi kirjoihin olemassaolon oikeutuksen ja niinpä psykedeelinen, progressiivinen ja fuusioiva aikakausi leimattiin kokonaiselle sukupolvelle negatiiviseksi kulttuurivaikutukseksi. Negatiivinen my ass.

Moni 2010-luvun ihminen ei vaihtaisi oman aikakautemme todellisuutta vuoteen 1977 tai 1978. Monella 1970-lukuun liittyvällä asialla on yhä negatiivinen leima, jota voisi yhtä hyvin kutsua ennakkoluuloksi, ja monta nykypäivän asiaa taas pidetään suorastaan elämänehtona. Voisimmeko elää todellisuudessa, jossa ei tunneta internetiä, matkapuhelimia, sushia, kebabia, kuntosaleja ja sinkkuelämää? Minua kiinnostaisi ajatus 1970-luvun (loppupuolen) simuloimisesta kaikkine elämänmuotoineen ja yksityiskohtineen esimerkiksi parillesadalle ihmiselle muutamaksi viikoksi. Kokeeseen osallistujat tekisivät suljetussa rinnakkaismaailmassaan töitä tai opiskelisivat, asioisivat pienessä lähikaupassa ja ruokabaarissa, asuisivat hieman nykyistä ahtaammissa värikkäissä asunnoissa, pukeutuisivat verkkareihin / kellohameisiin / leveähkölahkeisiin farkkuihin / ruskeisiin mokkanahkatakkeihin, kuuntelisivat vinyylilevyjä, bilettäisivät siten kuin suppeampi talous ja valikoima antavat myöten, ottaisivat kantaa 1970-luvun mukaisiin poliittisiin vaihtoehtoihin. Radio kuuluisi aamusta iltaan ja soittaisi lähinnä tuon ajan sävelradiomusiikkia asianmukaisine "ABBA-yhtye esittää Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Thank You for the Music" -juontoineen. Välillä tietysti kuultaisiin uutisia mm. Neuvostoliitosta ja liennytyksestä. Televisiosta tulisi ohjelmaa vain iltaisin; pienemmissä kodeissa vastaanottimet olisivat mustavalkoisia. Puhelimissa olisi pyöritettävät valintalevyt, ja niillä voisi soittaa vain toisille kokeeseen osallistujille. Simulaatiomaailmasta löytyisi myös yliopisto, jossa pidettäisiin marxilaisen yhteiskunta- ja kulttuuritieteen luentoja, sekä paikallislehti, jota opiskelijoiden ja yliopistonopettajien tavoin samassa simulaatiossa elävät toimittajat oikeasti tekisivät.

Avainkysymys kuuluu: mihin suuntaan 2010-luvun suomalaiset haluaisivat lähteä vuoden 1977 tai 1978 todellisuutta kehittämään? On selvää, että ensimmäisinä päivinä moni kaipaisi ensisijaisesti modernia viestintäteknologiaa, uudempaa kaupallista populaarikulttuuria ja sellaisia harrastuksia, joihin ei vajaat neljä vuosikymmentä takaperin ollut mahdollisuutta. Kokeen jatkuessa saattaisi kuitenkin nousta esiin ihan toisenlaisia sävyjä. Lähtisikö kokeeseen osallistunut markkinoinnin opiskelija simulaatiomaailmasta marxilaisena, Metallica- ja Iron Maiden -perustainen musaharrastaja jazzrock-friikkinä, valkoiseen ja beigeen luottanut tyyliniekka värihörhönä, teknokraattisesti suuntautunut insinööri humanistina, sodankäynnin strategiaa harrastanut reservimies pasifistina, aina vapaaseen markkinatalouteen uskonut luontoliittolainen sosialistina? Tuntuisiko talouden kasvattaminen siltä pohjalta välttämättömältä vai kenties järjettömältä tavoitteelta? Tuntuisivatko SKDL ja LKP mielekkäämmiltä poliittisilta vaihtoehdoilta kuin vasemmistoliitto, vasemmiston pikkupuolueet, vihreät ja piraatit? Olisiko elämä 1970-luvun jälkipuolella niin mukavaa, ettei sieltä haluaisi palata ollenkaan, vai niin sietämätöntä, että kokeeseen lähteminen kaduttaisi? Mitä osallistujat haluaisivat säilyttää, mitä muuttaa – ja jos muutetaan, nykyiseen suuntaan vai johonkin toiseen?

Aikuisten värityskirja, aikuisten liikennepuisto

Mistä kesä 2015 muistetaan jälkeenpäin? Natseista? Säästä, joka oli aluksi surkea ja viime metreillä ihana? Yksi kummallinen ehdokas on aikuisten värityskirja. Valtaosa meistä on väritellyt heikkolaatuiselle paperille painettuja mustavalkoisia ääriviivakuvia joskus lapsukaisena, mutta nyt on tullut markkinoille – ja oikeaksi hittijutuksi – valikoima huolellisesti tehtyjä, aikuisille suunnattuja yksityiskohtaisempien värityskuvien kokoelmakirjoja. Elokuun aikana ehdin ensin värittää kuvaa toisen henkilön omistamassa värityskirjassa, sitten ostaa yhden itsellenikin.

Asiantuntijat sanovat, että "keskittymistä vaativa värittäminen rauhoittaa mieltä sekä harjoittaa luovuutta ja stressinhallintaa"tai "käsillä näpräileminen ja toistava, yksitoikkoinen tekeminen vapauttaa kognitiivisia resursseja". Voi myös olla, että ihmiset tykkäävät väreistä ja värien käyttämisestä enemmän kuin iänikuiseen valkoiseen ja konservatiivisiin, hillittyihin sävyihin itsensä telaketjuilla kiinnittänyt sisustuskulttuuri ilmiantaa. Mutta asiassa on muutakin. Minusta vaikuttaa, että yksi kerrallaan aikuiset alkavat myöntää ja hyväksyä leikin olevan ihmisen varsinainen luonto. "Tosielämä" on tiedostaville ihmisille liian totta. Toki asialla on myös raadollisempi puoli: samaan aikaan puhutaan, että leikki on katoamassa lapsuudesta, kun lapset lähinnä linnoittautuvat – tai linnoitetaan – teknisten laitteiden ääreen. Sille ei välttämättä tee hyvää, jos heidän vanhempiensa sukupolvi samastaa leikin itseensä – kiusallisimmassa tapauksessa jopa omakohtaisen lapsuusnostalgian vuoksi.

Itse kaikesta huolimatta tuumasin hyvin pian aikuisten värityskirjoihin törmättyäni, että tässä on minulle uusi juttu. Aikuisten maailma on usein tuntunut itselleni vieraalta tai jopa vastenmieliseltä ("aikuisuus on ahterista", julistaa toteuttamaton, vuosia sitten ideoimani punk-kappale), mutta sellaisiin aikuisiin, jotka näpräilevät väritystehtävien kanssa, samastun ihan mielelläni. Väritystehtävät ovat myös sangen koukuttavia. Jo ensimmäistä kuvaa pysähdyin värittelemään useammaksi tunniksi nysväten sen huolellisesti valmiiksi. Väritystehtävissä on se mukava puoli, ettei lopputulosten tarvitse olla luonnonmukaisia tai realistisia. Liekin voi värittää sumeilematta lilaksi ja kärpässienen lakin sinivihreäksi. Palvelkoon kokonaisuus faktojen sijaan kauneusaistia – tai rumuusaistia, jos värittäjä sattuu sille päälle.

Lapsuusmuistoista löytyy paljon muitakin mukavia, sittemmin unohdettuja asioita kuin värityskirjat ja aikuisten jo aiemmin omimat noppapelit. Esimerkiksi auto-, laiva-, juna-, moottoripyörä- ja lentovenepelikortit tuovat mieleen varsin mukavia muistoja, jotka liittyvät sekä pelaamiseen että korttien mieltä kiehtoneisiin valokuviin. Vielä muikeammin ilmein muistelen kovalle ja tiiviille pahvilevylle joka vuosi uudelleen itse designattuja leikkikaupunkeja, joiden tieverkon varsille ja viheralueiden päälle aseteltiin äidin kanssa elintarvikepakkauksista äherrettyjä leikkitaloja. Samoin hiekkalaatikoilla ja -kasoilla oli mukava touhuta – ja vaikka hiekkalaatikkoa käytetäänkin nykyään aikuisten lapsellisen välienselvittelyn metaforana, itse muistan paremmin touhukkaan rakentelun ja maisemanmuotoilun. Kesäisin käytiin lasten liikennepuistossa, joka oli yksi kaupungin hauskimpia paikkoja. Täytyy myöntää, että polkuautoilu liikennepuistossa oli paljon hauskempaa kuin autoilu kaupungissa. Ei ollut turhaa stressiä, kun hallittavana oli kevyt poljettava avoajoneuvo eikä raskas, umpinainen, pelottava moottorimasiina. Tarvitsemmeko siis aikuisten liikennepuistoa, vai onko kaupungit muutettava liikennepuistoiksi ja moottoriumpiautot avopolkuautoiksi?

Minä saatan olla jonkinlainen lapsuusfriikki. Mutta – jälleen – kysymys on muustakin kuin lapsuudesta. Kysymys on ennen muuta aikuisuudesta, nykymuotoisen aikuisuuden kriisistä, saman tien ihmisyyden kriisistä ja rationalismin kritiikistä. Voiko olla sattumaa, että aikuiset omaksuvat perinteisiä lasten juttuja samana ajanjaksona, kun Pertti Kurikan Nimipäivät on suosittu bändi ja euroviisuedustaja, Toisenlaiset frendit on suosittu tv-sarja, Serlachius-museo Göstan näyttely Toisten taidetta esittelee taideyhteisön ja yleensä muidenkin yhteisöjen ulkopuolella eläviä (mukaan lukien kehitysvammaisia, skitsofreenisia ja sieniä napsineita) taiteilijoita? Tai kun kissavideot ovat kliseeksi asti sosiaalisen median megajuttu, jonka puoleen ihmisten puhutaan kääntyvän sen sijaan että avaisivat silmänsä yhteiskunnan ja maailman mädännäisyyksille – ja eläimet saavat muutenkin paljon entistä enemmän myönteistä, ihastelevaa tai suorastaan ihannoivaa huomiota? Ehkä voidaan summata, että yhä useammat ihmiset ovat lopen turhautuneita siihen, mihin nykymuotoinen aikuisten maailma (yhteiskuntajärjestelmineen) on ihmiskunnan johtanut. Ehkä lapsuuden, kehitysvammaisuuden, mielenterveyden häiriöiden, sosiaalisen ulkopuolisuuden ja muun nykymuotoisuudesta aikuisuudesta poikkeavan elämän positiivinen esiintuonti on osa kapinaa eikä vain kapinan helppo individualistinen korvike.

Oulu, se kaupunki siellä jossain

Kahdeksas asuinvuoteni Tampereella on alkanut vuodenaikaan nähden viileissä merkeissä. Tämähän on ihan kuin Oulussa. Siinä se jo tuli, ensimmäinen Oulu-klisee. Kaupungissa on kylmempää kuin etelässä. Tosin Oulussa on joskus myös hiostava helle, eikä kesän keskilämpö häviä Vaasalle, Seinäjoelle tai Jyväskylälle. Mutta sitä eivät etelän pellet (toinen Oulu-klisee) tiedä, eivätkä suoraan sanoen useat oululaisetkaan (kolmas Oulu-klisee: väite "täällä on kylmää" tykätään uskoa, koska se saa oululaiset tuntemaan itsensä selviytyjiksi). Nyt kuitenkin tuntuu vielä keväältä, koska yhtään todella lämmintä päivää ei ole ollut, ja kevät on tosiaan erilainen Oulussa kuin Tampereella: asteita on vähemmän, aurinko paistaa enemmän. Tämä ei ole klisee, vaan fakta.

Tähänastisen elämäni kiihkeimmät vuodet sijoittuvat Ouluun. Se alkoi opiskeluaikana. Opiskelin Oulun yliopistossa kulttuurimaantiedettä vuosina 1994–2000. Aioin vielä jatko-opiskelijaksi, mutta tämä kaatui johonkin, mitä kuvastanee parhaiten porttikielto Pohjois-Suomen maantieteellisen seuran esitelmätilaisuuksiin vuonna 2000. Opiskelun alku oli vielä hissuttelua, asuinkin vanhempien kodissa ja pyörin teiniajan kaveriporukassa. Sitä seurasi kiihkeä punainen vimmaradikaalikausi, joka ryöpsähti täysin valloilleen kesän 1995 aikana. Sekin oli vielä "oma" juttu. Yliopistolla ja aktivistipiireissä pyörimisten yhdistelmä kuitenkin toi kosolti uusia kavereita, ja niinpä vuodesta 1997 voi katsoa alkavan "aktiivinen ja radikaali sosiaalinen elämä" -vaiheen. Keskustelimme kulttuurista ja yhteiskunnasta, toimitimme Kulttuurivallankumous-lehteä ja sekoilimme päihdyttävien kanssa. Se jatkui, vaikka opiskelu päättyi. Joskus 2003 alkoi väistämättä tulla jonkinlaista uusarviota, etten sanoisi illuusion menetystä. Kirjoitin kuitenkin vanhalla meiningillä vuosina 2004–05 Oulu-kriittisen ja vaihtoehtoisen nettikirjan 400 volttia ja kyberkeikka. Vasta sen osakseen saamasta EVVK-suhtautumisesta oivalsin, että 1) Oulu oli sitten viime "näkemän" kääntynyt negatiivisesti sisäänpäin, 2) minä en missään tapauksessa olisi se kulttuuriradikaali, joka sikäläisen kulttuurin suunnan muuttaa. Niinpä katse alkoi etsiytyä poispäin koko kaupungin piiristä.

Kulttuuriradikalismi on tietysti jotain, mikä helposti linkittyy vanhaan kunnon Ouluun. Kaupungissa touhusi 1960-luvulla sellaista väkeä kuin Erno Paasilinna, Eeli Aalto, Peter von Bagh, Raoul Palmgren, välillä myös Hannu Taanila. Minulle tämä kaikki on enemmän tarinaa kuin oululaista todellisuutta, vaikka siitä olikin rippeitä jäljellä lapsuudessa – kirjahyllyssämme esimerkiksi oli paljon kustannusosakeyhtiö Pohjoisen radikaalia kirjallisuutta, jota jompikumpi (vai kumpikin?) vanhemmistani oli joskus toimittanut ilmeisesti kesätöikseen. Lapsuuteni Oulu yhdistyy enemmän niihin päiviin, kun Kirsti Simonsuuri työskenteli samalla yliopiston käytävällä kuin äiti ja julkaisi kokemustensa pohjalta synkän romaaninsa Pohjoinen yökirja. En kuitenkaan tiedä, oliko sattumaa, että Jumalan teatteri vielä talvella 1987 valitsi performanssinsa tapahtumapaikaksi nimenomaan Oulun. Kauko Röyhkä oli siinä vaiheessa jo vaihtanut maisemaa ja Tilt-Zeitung pelkkä muisto. Ööpinen ja Kevätmainingit sentään eivät. Ehkä kulttuuriradikalismi eli Oulussa näkyvimmin nimenomaan vappuna. Vapusta tulikin minulle pysyvästi "pyhä" juhla, vaikka 1990- ja 2000-luvulla sitä luonnehtivat pääasiassa kosteat puistopiknikit ja teekkareiden haalariördäys. Toki myös Matagalpa-lounas.

Ulkopaikkakuntalaisten Oulu oli minulle kauan ihan toinen Oulu, väärä ja valheellinen. Kun kaupunki haki Euroopan kulttuuripääkaupungin paikkaa vuodeksi 2011 (mikä käytännössä tapahtui jo 2006), joku etelän toimittaja piti asiaa ihan surkuhupaisena ja nimitti kaupunkia "pikku-Murmanskiksi". Vielä siinäkin vaiheessa ajatus tuntui aivan käsittämättömältä. Toisaalta se yhdistyi Bonk-taiteilija Alvar Gullichsenin Huikea kvanttihyppy -taideteoksen yhteydessä esittämään näkemykseen ja sen myöhempään itsekritiikkiin: kaupunki näytti Gullichsenille yksisilmäisen teknologiauskon sävyttömältä tyyssijalta, kunnes Oulussa vietetyn viikonlopun aikana hänelle alkoi löytyä sävyjä, joita hän ei tiennyt olevan siellä olemassakaan. Oulu oli siis kaupunki, josta vaihtoehtoisuus ja omaehtoinen kulttuuri kyllä löytyivät, kun sitä pinnan alta raaputti. 2000-luvulla alkoi kuitenkin tuntua, että kaupungin valtavirta kävi miltei taistelua tätä vaihtoehtoisuutta ja omaehtoisuutta vastaan. Samalta tuntuu 2010-luvun Tampereella – joskin sillä erotuksella, että Tampereella se ei ole uhattuna, häviämässä tai itse asiassa sinnepäinkään. Missä Oululla on taipumus yrittää olla yhden totuuden kaupunki, Tampere on aina ollut kahden totuuden kaupunki ja sitä se on vielä tänäkin päivänä.

Syksyllä 2008, asuttuani siis Tampereella vasta muutamia kuukausia, menin visiitille entiseen kotikaupunkiin. Siinä vaiheessa todella hämmennyin, kuinka alakuloiselta ja passiiviselta Oulu näytti tavallisena lauantaipäivänä. Kesällä kaupungin kasvot olivat tietysti olleet ystävällisemmät. Matkustus "etelän" ja "pohjoisen" välillä on myös niin aikaavievää (verrattuna "etelän" kaupunkien välillä matkustamiseen), että nyt vasta ymmärtää, kuinka irrallaan muusta kaupunki-Suomesta Oulu oikeasti on. Tietysti Rovaniemi on vielä 200 kilometriä kauempana. Lisäksi joskus henkisen muuttoprosessin keskellä oululainen puheenparsi alkoi kuulostaa täysin eri kieleltä kuin yleispuhesuomi tai lännen ja etelän murteet. Kun tähän vielä ynnätään, että pimeänharmaa talvikausi 2014–15 on toistaiseksi ainoa Tampereella eletty jakso, jolloin olen potenut Oulun-vuosina tavanomaisia kaamosmasennusoireita, on entinen kotikaupunki muuttunut paikkakunnaksi, jolle en missään tapauksessa halua muuttaa takaisin. Ja samalla, siitä huolimatta: hetkenkään vertaa en ole elänyt Tampereella sitä elämää, jota erityisesti 1998–2000 parhaimmillaan oli siellä jossain.

Ihana vapaavaltio

Kirjoitin jokin aika sitten blogitekstin itsenäisen Pispalan unelmasta. Vappuna Pispalassa oli monenlaista tapahtumaa. Kun vapunpäivän jälkeisenä lauantaina kävelin keskustasta Pispalaan, tuntui kuin olisin siirtynyt negatiivisen energian normaalimaailmasta ihanaan positiivisen energian taskuun. Kävin seurailemassa livekeikkoja Hirvitalossa, jonka kapitalistinen Tampere on uhannut myydä. Kun lähdin poispäin Hirviklubin loistavasta meiningistä, josta musiikkiblogissani kirjoitin, se tuntui siirtymiseltä positiivisen ja kriittisen elämän tyyssijasta takaisin mitättömän keskiluokan valtakuntaan. Mikä ikävintä, tämä siirtyminen tapahtui jo Pispalan puolella.

Kun tänään huristelin bussilla Länsi-Tampereelta kohti keskustaa, mieleeni palautui unelma vapaasta, itsenäisestä Pispalasta. Entäs, jos Pohjanmaantien ja Pispalan valtatien risteyksessä olisikin raja-asema ja siitä eteenpäin sekä autoilu, oikeistolainen militantismi että keskiluokkainen elämäntapafasismi olisivat joko pannassa tai muutoin poissa laskuista? Olisiko mahdollista luoda joko Pispalaan tai johonkin muualle asutun Suomen piiriin vapaavaltio, joka ei vaatisi keskiluokkaista korrektiutta, kontrolloisi elämäntapoja, sortaisi heikompia eikä lietsoisi sotaa väärinajattelevia, vääränvärisiä tai väärää valtiota kohtaan?

Vappuna kohtasin myös näkemyksen, jonka mukaan olisi ihanaa voida siirtyä tapahtumasta toiseen ja kaveriryhmästä toiseen, niin että kaikkialla otettaisiin kaverina vastaan ja kaikkialla olisi hyvä fiilis. Niin kuin olisi koko ajan festarit, tai vappu niin kuin se Pispalassa ilmenee. Omaan korvaani tämä ajatus kuulosti samalta kuin oma unelmani itsenäisestä vapaavaltiosta. Kuvitellaanpa siis hieman lisää.

Näen silmissäni raja-aseman, jonka ulkopuolella on autojen pysäköintipaikka. Se on kohtalaisen laaja, muttei kohtuuttoman laaja. Pysäköintipaikan koko antaa ymmärtää, että vierailijoiden ei kannata lähestyä vapaavaltiota omalla autolla, vaikka sellaisellakin paikalle pääsee ja sisäpuolella autoilu on kiellettyä. Joukkoliikenne tietysti kuljettaisi tulijat ihan lähelle rajaa.

Raja-aseman sisäpuolella alkaisi heti festarimeininki. Kyltit osoittaisivat, missäpäin on alkoholimyymälä. Siellä myytäisiin viiniä puoleen hintaan suomalaisista Alkoista ja siideriä myös aivan pilkkahinnalla suomalaiskauppoihin verrattuna. Olut ja viina olisivat niin ikään tuntuvasti halvempaa kuin nykyisessä kotimaassa, mutta hintasuhde ei olisi aivan yhtä radikaali kuin viinin kohdalla. Jonot olisivat tietysti pitkät, mutta koska kaikilla olisi hyvä fiilis päästyään tähän liberaaliin paratiisiin, tönimistä ja muuta aggressiivisuutta ei paljon näkyisi. Asioista paremmin tietävät asioisivat toisessa, raja-asemasta paljon etäämmällä sijaitsevassa alkoholiliikkeessä, jota myös suosisivat useimmat vapaavaltion asukkaat. Alkoholiliikkeet voisivat olla avoinna esimerkiksi aamukahdeksasta keskiyöhön. Toki vapaavaltiossa olisi myös pubeja. Juomat olisivat niissä tuntuvasti alkoholiliikettä kalliimpia, ja kun vapaavaltiossa alkoholijuomia saisi nauttia melkein missä huvittaa, niihin kokoontuisivat isolta osin ihmiset, jotka oikeasti kaipaavat pubia eivätkä viinaa tai kaljaa.

Viini ja ylipäänsä alkoholi eivät olisi ainoita vapaavaltiossa sallittavia päihteitä. Siellä nimittäin olisi avoimesti tarjolla kannabista. Nykyisin Suomessa liikkuva kannabis ei esimerkiksi tätä kirjoittajaa paljon kiinnosta, sillä se on jalostettu yliväkeväksi ja sen vaikutus on yleensä pitoisuuksista riippuen joko negatiivinen tai täysin mitätön. Vapaavaltiossa pyrittäisiin etsimään ja kehittämään nykymarkkinoita miedompaa pilveä. Ehkä sellaisen myötä nykyihminen voisi oikeasti löytää sen stimulantin, jonka ansiosta 1960–70-luvun populaarikulttuuri muodostui niin inspiroivaksi ja inspiroituneeksi.

Edelleen, tajuntaan kemiallisesti vaikuttavien ainesosien lisäksi vapaavaltiossa olisi eräs muukin vetovoimatekijä vailla vertaa. Nyky-Suomessa alastomuuteen suhtaudutaan jakomielisesti: saunassa ja joskus mökkisaunarannoilla viuhahdellaan minkä ehditään, mutta muualla se on täysin pannassa tai tabu. Vapaavaltiossa nakuja, ainakin lämpimänä vuodenaikana, alkaisi näkyä heti raja-aseman sisäpuolella siinä missä alkoholiliikkeen kylttejäkin. Kukaan ei pilkkaisi roikkuvia tissejä, pieniä kikkeleitä eikä epäyhdenmukaisia vartalonmuotoja. Totta kai tällainen liberaalius houkuttelisi seuralaisekseen prostituutiota, mutta sen voisi sallia niin pitkään kuin sekä prostituoidut että heidän palvelujensa käyttäjät kirjattaisiin avoimeen rekisteriin. Parittaminen olisi ankarasti kielletty, ja kiellon rikkojat laitettaisiin – niin kuin väkivaltarikolliset ja huomattavat varkaatkin – rangaistuksena vapaavaltiota palveleviin suljettuihin työlaitoksiin. Vapaavaltiossa voisi myös olla elokuvateattereita, joissa päivittäin esitettäisiin naista alistamatonta pehmeää pornoa. Kova ja sovinistinen porno olisi sen sijaan väkivaltaviihteen tavoin pannassa. Sitä ei kaivattaisi positiiviseen ja rohkaisevaan ilmapiiriin.

Mihin halvan alkoholin, kannabiksen, alastomuuden ja seksuaalisuuden tuotot käytettäisiin? Tietysti siihen, että vapaavaltio voisi hyvin ekologiaa ylikuluttamatta. Vapaavaltio toimisi kokonaan paikallisella uusiutuvalla energialla. Jos energiaa jäisi yli, sitä myytäisiin käypään hintaan ulkopuoliselle lähiseudulle. Jos energia ei riittäisi, se jätettäisiin käyttämättä katujen ja liikeyritysten valaistuksesta ja muusta toisarvoisesta. Lisäksi – kun olisi selvää, että kesäaikana vapaavaltion asukasluku olisi talveen verrattuna isompi tai jopa moninkertainen – ei vierailijoille sännättäisi heti rakentamaan uusia nykyteknologian mukaisia asumuksia, vaan suosittaisiin telttailualueita ja hyväksyttäisiin myös puulämmitteiset tilapäisrakennukset. Jos joku jäisi sellaiseen jumiin syksyn tultua, hän voisi olla varma, että jonkun uuden ystävän luota tarjoutuisi lämmin yöpaikka. Tämä kertookin jo, millaista meininkiä vapaavaltion sisälle pyrittäisiin rakentamaan: ihmistä ei koskaan jätetä yksin, vaan aina löytyy joku, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Jos ei löydy, yösija ja ateria tarjottaisiin vaikka lähituotteiden myymälän takahuoneessa.

Totta kai ympäröivä Suomi pyrkisi vastustamaan tällaista kokeilua, jonka se näkisi alusta loppuun suunnatun itseään vastaan. Tästä johtuen vapaavaltion täytyisi ehkä jo kättelyssä luoda myönteiset suhteet sellaisiin Suomen ulkopuolisiin voimiin, joiden hyväksyntä – ja uhka – saisi valtakoneiston uhittelun hiipumaan. Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei tällaista vapaavaltiota voisi rakentaa Pispalaan tai vastaavalla tavalla asutuskeskuksen kyljessä sijaisevalle asuinalueelle. Pispalassakin niin moni keski- tai yläluokkainen kansalainen vastustaa vapaamielistä meininkiä, että nykyinenkin varsin paljon sovinnaisempi toiminta saa jatkuvaa vastustusta. Ehkä vapaavaltiokokeiluun soveltuisikin jokin melko hylätty teollisuusyhdyskunta, jossa asuininfrastruktuuria riittää, mutta johon on riittävän pitkä matka Helsingistä, Tampereelta ja Turusta. Mutta sellaiseenkin ihmishyvyyttä etsivät, liberaalit ja yhteiskuntakriittiset ihmiset löytäisivät – sekä Suomesta että nyky-Suomen rajojen ulkopuolelta.

Minä löytäisin sinne ensimmäisten joukossa.

Testing testing, testamentti testing, testamentti testing, Rrrraamattu, Rrrraamattu

Alivaltiosihteerin radio-ohjelmasta napattu otsikko (kyseessä arkkipiispan mikrofoninkokeilu) kätkee taakseen sen tosiseikan, että olen kuluneena talvena lueskellut todella pitkästä aikaa ihan kunnolla Raamattua. On tehnyt hyvää tutustua kaikkien näiden kristinuskokriittisten vuosien jälkeen, mitä kristittyjen pyhässä kirjassa ihan oikeasti kirjoitetaan. Tokihan minulla on asiasta muistikuvia sekä lapsuudesta että rippikoulusta, kenties koulun uskontotunniltakin, mutta nuo muistikuvat ovat olleet melko hämäriä ja joissakin tapauksissa virheellisiä.

Tässä kirjoituksessa en puutu Vanhaan testamenttiin juuri enempää kuin totean, ettei se kestä päivänvaloa. Ei sitten ollenkaan. Selityksiä moniin myytteihin VT:stä kyllä löytyy.

Kiinnostavampi on Uusi testamentti, tekstikokoelma, jonka ytimessä on Kristuksena tunnettu "Jeesus Nasaretilainen". Tosin uudempi tutkimus on osoittanut, että tekstien käsittelemän historiallisen henkilön nimi oli oikeasti Jeshua tai Yeshua – joka on arameankielinen muunnelma nimestä Joosua – eikä hän välttämättä tullut Nasaretista, sillä hänen ristiinsä kirjoitettu "nazarenus" viittaisi mieluummin nasareeneihin, jotka olivat ajanlaskun alun Palestiinassa vaikuttanut uskonnollis-poliittinen lahko. Lisäksi Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus (käytän selkeyden vuoksi tätä nimeä) oli kotoisin Betlehemistä, eikä Markuksen evankeliumi puhu hänen syntyperästään ollenkaan. Toki Nasaret on mainittu kaikissa Raamatun kaanoniin hyväksytyissä evankeliumeissa osana tiettyä Jeesuksen elämänvaihetta.

Jotkin evankeliumien erityispiirteet pistävät minunlaiseni lukijan silmään. Luukkaan evankeliumissa Jeesus tuntuu nykyistä kansankieltä käyttääkseni jatkuvasti vittuilevan ympäriinsä. Hänen lausahduksissaan näyttää olevan yllättävä annos purevaa sarkasmia. Toki luterilaiskristilliselle mentaliteetille on luontevampaa tulkita vapahtajan diskurssi pateettisen tosikkomaiseksi kuin synkän, mutta ilkikurisen huumorintajuiseksi. Itse en sitä mentaliteettia edusta, joten minulle Luukas aiheutti pienen yllätyksen. Matteuksen evankeliumin Jeesus puolestaan etsii pakkomielteisesti paikkoja ja tapahtumia, jotka toteuttavat VT:n profeettojen messiasennustukset. Omaan silmääni tämä on selvästi itsetarkoituksellista, ei välineellistä ja Jumalan johdattamaa niin kuin nykykirkko asian esittää. Johanneksen evankeliumin ajankuva taas näyttää äärimmäisen epänykyaikaiselta ja epälänsimaiselta, sellaiselta, jonka perusteella UT:n tapahtumat on mahdotonta ymmärtää 2000-luvun alun eurooppalaisen (ainakaan pohjoismaisen) logiikan mukaan.

Apostolien teot tuottaa oman erityisoivalluksensa. Kirkkokunnat saarnaavat, että Jeesus yksin oli Jumalan poika ja hänen ihmetekonsa osoittavat Herran erityisestä suhteesta häntä kohtaan. Luukkaan kirjoittama Apostolien teot kuitenkin esittelee Pietarit, Paavalit ynnä muut tekemässä ihan samanlaisia ihmetekoja, vaikka heillä ei ollut isä–poika-suhdetta Jumalaan. Sen sijaan heitä elähdytti Pyhä Henki, jonka teologit tulkitsevat Jumalan kolmanneksi ilmenemismuodoksi Isän ja Pojan lisäksi. Paitsi, että itselleni on aina tuntunut jakomieliseltä ajatella Jumalaa keskustelemassa itsensä kanssa ("isän" ja Jeesuksen vuoropuhelut), on myös Pyhä Henki omaan silmääni radikaalisti erilainen kuin isä-Jumala: jälkimmäinen on aktiivinen, mutta edellinen passiivinen voima. Minun on paljon helpompi uskoa kaikkia ihmisiä elähdyttävään jumalalliseen henkeen kuin persoonalliseen Jumalaan, joka ohjailee luomakuntansa tapahtumia valtaistuimeltaan käsin. (VT:n Jumala aivan erityisesti on kuin maallinen kuningas, joka vieläpä potee melkoista prinsessatautia.) Voidaan tosiaan puhua kaikista ihmisistä, sillä Apostolien tekojen mukaan "viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia" (2:17). Useimmat nykykristityt halveksivat ihmisiä, jotka ajattelevat omaavansa näkemisen, parantamisen, kielilläpuhumisen tai muita lahjoja: sellaiset lahjat eivät kuulu ihmiselle, vaan Jumalalle. UT on selvästi ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa. Taitaa edellä mainittuja kristittyjä hämätä se, kuinka erilainen on näiden karismaattisten nykyihmisten uskonnollinen diskurssi kuin heillä itsellään?

Hyvin radikaalin oivalluksen synnyttää myös Uuden testamentin seuraava osio eli "Paavalin kirjeet". Nykytutkimus tunnustaa, että osa aiemmin Paavalin kirjeinä tunnetuista teksteistä ei ole tosiasiassa apostoli Paavalin kirjoittamia. Tämän tietäen aloin lukea kirjeitä etsiskellen Paavalin ja kvasi-Paavali(e)n tuntomerkkejä. Esimerkiksi efesolaiskirje näytti minulle heti feikiltä. Myöhemmin näitä oikeaan osuneita feikkitunnistuksia tuli lisää, ja niitä kaikkia yhdistää yksi piirre: ne ovat nykyasteikolla järjestelmällisesti konservatiivisempia kuin aitoina pidetyt Paavalin tekstit. Ne esimerkiksi vaativat orjia tottelemaan isäntiään. Ensimmäinen kirje Timoteukselle asettaa myös syntiinlankeemuksen syyn tukevasti naisen harteille ja määrää tiukkoja lisäehtoja naisten käytökselle. Efesolaiskirje ja kolossalaiskirje käskevät vaimoja suostumaan miestensä tahtoon. Siveysvaatimukset korostuvat näissä pseudepigrafisiksi kutsutuissa kirjeissä verrattuna aitoina pidettyihin Paavalin kirjeisiin. Liiallinen poikkeavuus tuomitaan niin ikään. Myös paljon lainattu "kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä" (uudessa suomennoksessa "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä") on feikkikirjeestä eli toisesta tessalonikalaiskirjeestä. Lisäksi kvasi-Paavalin kirjeet pelottelevat lukijoitaan Saatanalla tai ankaran (vanhatestamentillisen?) Jumalan langettamilla rangaistuksilla sekä syyttävät tiettyjä henkilöitä tai seurakuntia nimeltä vääristä opetuksista, mukaan lukien väärät tunnusteot. Kuinka nykyiseen kristillisyyteen vaikuttaisi sen myöntäminen, että lukemattomat UT:n ahdasmielisimmät tekstinkohdat eivät ole apostolista alkuperää eivätkä kuulu Raamattuun?

Sokerina pohjalla on tietysti Johanneksen ilmestys. Tai sitten ei. Teininä muistan tietysti pitäneeni sitä rankkana stuffina. Nykysilmääni se on aika laimeaa hörhöilyä. 666:kin on nykykäännöksen mukaan "erään ihmisen luku" eikä yleisesti "ihmisen luku". Se siitä sitten!