Asuuko perheessäsi viinatrokari?

Joku muukin kuin minä on varmasti törmännyt Vanhempainliiton ulkomainoksiin, jotka kysyvät: "Asuuko perheessäsi viinatrokari?" Toinen vastaavanlainen vaatii: "Pysäytä juopotteleva lapsi!" Mainokset on stailattu näyttämään retrofuturistisilta: kulttuurisia merkkejä ymmärtävä ohikulkija käsittää, ettei asiaa ilmaista tällä tavoin täysin vakavissaan, mutta silti Vanhempainliitto on asiansa kanssa yhtä tosissaan kuin Sauli Niinistö puhuessaan oleskeluyhteiskunnasta uudenvuodenpuheessa. Nykyaika vaatii yhtäältä ironiantajua, toisaalta konservatiivista ideologiaa. Vanhempainliiton vanhoillisluonteiset mainokset pyritään saamaan läpi yhtä lailla 30-vuotiaille cityvihreille kuin viisikymppiä ylittäneille kouvolalaispersuille.

Ai miten niin vanhoilliset? Enkö ymmärrä ironiaa? Ehkä ymmärränkin, mutta tässä tapauksessa ironia on vain ilmiasu. Mutta entäs sitten, vaikka onkin? Eikö tärkeintä ole itse asia, ja eikö se ole hyvä? Ehkä siinä tapauksessa, jos on oikeasti kysymys juopottelevista lapsista. Mutta...

Sanotaan, että jokainen on aikansa lapsi. Näin voi ollakin, mutta vielä tärkeämpää on, mihin aikaan kukin "lapsi" samastuu ja missä mielessä. Minä vartuin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jonka aikana raittiusliikkeen on tutkittu menettäneen täysin entiset sosiokulttuuriset asemansa. En hyökkää raittiusliikettä vastaan, minusta se on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen ilmiö. En myöskään koe olevani erityisen 80-lukulainen ihminen. Seuraava vuosikymmen merkitsi minulle monessa mielessä suurta vapautta: keskiluokkainen tasapäistäminen sai kyytiä niin lamalta kuin lo-fi-estetiikaltakin. Toisaalta 1970-luku on ollut hyvin kauan oma lempilapseni – eikä vain siksi, että synnyin silloin, vaan myös yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten puolesta. 2000-lukulaisena ihmisenä en kuitenkaan voi itseäni pitää. Vuosien 2001–03 rauhanliikkeen jälkeen sellaiset merkittävät ilmiöt, joihin olisin oikeasti halunnut ja tuntenut omakseni samastua, ovat olleet tiukassa.

Joka tapauksessa olen samastunut, ja halunnut samastua, sellaiseen aikakauteen, joka ei tuputa konservatiivisia arvoja, vaan elämäntavan vapautuminen merkitsee edistystä, nuoruusikää kunnioitetaan eikä halveksita tai vaihtoehtoisesti palvota, ja uskotaan ihmisen pohjimmaiseen harkintakykyyn ja hyvyyteen.

Liian usein ihmiset tapaavat ajatella, että "alkoholi tekee ihmisistä sellaisia ja tällaisia". Ei alkoholi tee mitään muuta kuin vapauttaa ihmiset estoistaan. Mitä ihmiset kätkevät pinnan alle normaaliolotilassa, tapaa pulpahtaa esiin alkoholin vaikutuksesta. Jos ihmisen mieli on täynnä vihaa ja aggressioita, joita hän ei kuitenkaan ilmaise selvänä, voidaan olla varmoja, että hän on vihainen ja aggressiivinen humalassa. Jos taas ihminen on sisimmässään masentunut ja surullinen, mutta yrittää selvin päin näytellä iloista ja ongelmatonta naamaa, on ihan saletti, että humalassa hän itkee ja synkistelee. Tiedättehän, ihmiset, mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jos ihmisen pinnan alla on onnea, iloa ja rakkautta, hän on humalassa onnellinen, iloinen ja rakastava! Eikö meidän täytyisi alkoholin demonisoinnin sijaan pyrkiä siihen, että ihmisissä on enemmän onnea, iloa ja rakkautta kuin vihaa, aggressiivisuutta, surua ja masennusta? Toki liikaa juoneena on hankala olla positiivinen, kun oma olo on sitä mitä on, mutta emmekö voisi uskoa siihen että entistä tasapainoisemmat ihmiset osaavat juoda oikein? Ja toki lapsen fysiologia ei pysty täysin käsittelemään alkoholia, mutta emmekö voisi kyetä näkemään, että on eri asia antaa 15-vuotiaan tytön juoda pari lasia viiniä tai puolen litran tölkin siideriä kuin sallia 11-vuotiaan pojan vetää kossuöverit? Nykyisestä näköalattomasta kieltolakimentaliteetista tulee vain mieleen julistaa niin kuin muuan teini-ikäinen seurue Oulun keskustassa noin vuonna 1990: "Viina vapaaksi!"

Kyllä, tämä teksti on kirjoitettu alkoholin (muutama desilitra puolimakeaa valkoviiniä, 10 %) vaikutuksen alaisena.

Klassikon idea

Rate Your Music -musiikkisivustolla on käyty syksystä alkaen keskustelua 1980- ja 1990-luvun klassikoista. Kysymys siis kuuluu, onko jokin musiikkikappale klassikko vai ei. 80-luvun klassikkokeskustelun aloittaja määrittelee klassikon sen perusteella, tunteeko satunnainen 10-vuotias kyseisen kappaleen vai ei. 90-luvun klassikkokeskustelun aloittaja sen sijaan viittaa laajempaan perustaan: radiosoittoon, listamenestykseen tai mihin hyvänsä tekijään lukuun ottamatta omaa tykkäämistä. Tästä huolimatta oma tykkääminen näkyy molemmissa keskusteluissa sumeilemattomasti.

Itseäni se klassikkokeskustelu on jotenkin ärsyttänyt, samalla kun se on kiehtonut. Klassikon idea on alkanut kiinnostaa yhä enemmän, ja omaan klassikon ideaani nähden useimmat molemmissa keskusteluissa ehdotetut kappaleet näyttävät suorastaan pyhäinhäväistyksiltä. Erityisesti amerikkalaiset netinkäyttäjät tyrkyttävät klassikoiksi kappaleita, joiden olemassaolosta en ole ikinä kuullutkaan. Ja nyt on kyse suomalaisesta netinkäyttäjästä, joka on oikein tutustumalla tutustunut sekä 80- että 90-luvun populaarimusiikkiin.

Mistä tunnistaa klassikon? Kun on edelleen kyse (populaari)musiikista, minusta yksi varma tuntomerkki on, että kappaleeseen törmää paikassa kuin paikassa ilman että kyseessä on alkuperäisesitys. Muistan esimerkiksi vanhempieni joskus laulaneen tai soittaneen – yhdessä, erikseen tai vanhojen ystävien kanssa – sellaisia kappaleita kuin Bob Dylanin Blowin' in the Wind, Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson, The Animals -yhtyeen tunnetuksi tekemä The House of the Rising Sun ja pitkä liuta Beatlesia: All My Loving, Norwegian Wood, Hey Jude, Get Back... Pubien nurkissa renkuttavat duot ja triot suosivat mielellään Creedence Clearwater Revivalia: Proud Mary, Bad Moon Rising ja Have You Ever Seen the Rain ovat kerta kaikkiaan vakiotavaraa. Keikkaileville rokkibändeille huudetaan "soittakaa Paranoid", minkä taustalla lienee, että rokkibändeillä on ollut tapana soittaa Paranoid. Wayne's World -elokuvan soitinkaupassa taas näkyi kieltokyltti "no Stairway to Heaven". Levytettyjen cover-versioiden lukumäärä puhuu omaa kieltään; ennätyksen haltija lienee Beatlesin Yesterday, mutta kärkipäähän osaa sijoittaa kyllä muitakin – Elviksen Jailhouse Rockista Steppenwolfin Born to Be Wildiin. Yksi indikaattori voisi myös olla kummallisten covereiden olemassaolo. Kelpaisiko Bohemian Rhapsodyn polkkaversio tai koirien haukkuma Can't Buy Me Love?

Yllä olevasta voisi kyllä päätellä, että populaarimusiikin klassikot painottuvat 1980-lukua edeltävään aikaan. Näin mielestäni onkin, ellei nyt ole kyse jostakin suppeahkosta lohkosta kuten ns. suomirokista. Yhtäältä kyse on siitä, ettei uusista tai uudehkoista kappaleista ole ehtinyt tulla klassikoita. Jokin Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kyllä käsitelty monenmoisissa tilanteissa ihan omaa pro gradu -esitelmääni myöten (valokuvaesityksen taustamusiikki!), mutta Britney Spearsin, Princen tai Radioheadin tuotannosta vastaavia on vaikea löytää yhtäkään.

Samalla, kun olen pohtinut musiikin klassikoita, olen tullut pohtineeksi klassikoita myös muussa kulttuurielämässä. Suomalaiset ja pohjoismaiset design-klassikot ovat kiinnostaneet siinä määrin, että olen raahannut kirjastosta paksujakin opuksia saadakseni lisävaloa asiaan. Olen myös reagoinut muotoilijaesittelyihin samalla tavoin kuin Rate Your Musicin klassikkokeskusteluun: "Viisi aukeamaa Arne Jacobsenille, neljä Alvar Aallolle, vain kaksi Eero Aarniolle ja Verner Pantonille! Mitä ne luulevat ymmärtävänsä?" Designin kanssa käsi kädessä käy arkkitehtuuri: olen esimerkiksi tuuminut, etten ole koskaan oikein pitänyt Finlandia-talosta, mutta kun se nyt vain on niin hemmetin klassikko. Valassaarten majakassa on klassikon ainekset, koska se muistuttaa etäisesti Eiffel-tornia, jonka on suunnitellut sama ranskalainen tiimi kuin Valassaarten majakan. Ja Eiffel-tornihan se vasta klassikko onkin.

Tässä Pispalan tuntumassa asuessani olen intoillut asiasta, että Pispala on asuinympäristönä sellainen klassikoiden klassikko, ettei koko Suomesta löydy vastaavaa lukuun ottamatta Suomenlinnaa. Hyhky – kaupunginosa, jossa virallisesti asumme – on kuulemma tunnettu paikannimenä jo ennen Pispalaa, 1400-luvulla, mutta ei auta: Hyhky ei ole klassikkoa nähnytkään. Niinpä minusta tuntuu paremmalta ajatella, että asumme "Pispalan kupeessa" tai "melkein Pispalassa".

Tämä blogikirjoitus ei muuten ole klassikkoon päinkään.