Yksinäisyydestä

Ehkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna Helsingin Sanomat julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren Yksinäisten Suomi -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)

Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?

Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.

Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.

Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.

Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):

"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."

Jokavuotinen vuodenaikahämmennys

Entisaikaan, vuoteen 1753 asti Suomessa oli käytössä juliaaninen kalenteri. Se oli tuossa vaiheessa 11 päivää nykyistä gregoriaanista kalenteria jäljessä. Juliaanisen kalenterin ajalta on peräisin myös suomalainen tapa nimittää Junius-kuuta "kesäkuuksi" ja September-kuuta "syyskuuksi". Niinpä kesäiseksi kutsuttu kuukausi sijaitsi 1700-luvulla gregoriaanisesti ajankohdassa 12.6.–11.7. ja syksyiseksi mielletty kuukausi 12.9.–11.10. Jaakko heitti kylmän veteen oikeasti vasta 5. elokuuta eikä 25. heinäkuuta, ja kansan uskomuksen mukainen kesän kuumin päivä ei sijoittunut vielä kesäkuun 29:nteen vaan heinäkuun kymmenenteen.

Nykyään emme muista juliaanista kalenteria, vaan olemme oikeasti sitä mieltä, että gregoriaaninen kesäkuu on (heinäkuun ohella) se varsinainen kesäkuukausi ja syyskuu keskeinen syksykuukausi. Näin on huolimatta siitä, että ylivoimaisesti suurimmassa osassa Suomea kesäkuu on keskimäärin vasta kolmanneksi lämpimin kuukausi ja lounaisessa ulkosaaristossa elokuun lisäksi jopa syyskuu on kesäkuuta lämpimämpi. Syyskuu on valtaosassa maata yleensä lämpimämpi kuin toukokuu, jonka moni mieltää lähes elokuun veroiseksi kesäkautta täydentäväksi kuukaudeksi. Jos sattuu kolea kesäkuu, kiroamme kesän kurjaksi, mutta jos sattuu lämmin syyskesä, moni ei välitä asiasta mihinkään suuntaan yhtään mitään.

Koululaiset ovat kesä-heinäkuun lomalla, toukokuun koulussa ja elokuustakin nykyään pääosan koulunpenkillä. Aika ajoin – usein kolean alkukesän ja lämpimän syyskesän jälkeen – joku rohkenee udella, onko koululaisten kesäloma väärässä paikassa. Asiasta on tehty jopa käsittämätön tutkimus: kyllä loma sijaitsee ihan sopivassa kohdassa – kesäkuussa kun on Suomessa keskimäärin elokuuta enemmän aurinkoisia yli 20 asteen päiviä. Tutkimuksesta puuttuu kuitenkin omaan silmääni keskeisiä muuttujia. Yksi on todella kurjien säätilojen esiintymistiheys. Joskus näet sattuu, että kesäkuussa on suorastaan kylmiä päiviä tai koleiden päivien jaksoja. Elokuussa tällaisia on paljon harvemmin. Omana elinaikanani kesäkuussa on myös kahdesti (1982 ja 2014) satanut etelää myöten lunta tai räntää; elokuussa sellaista ei ole tapahtunut kuin aivan pohjoisessa. Toinen puuttuva muuttuja voisi olla väestön ja näin ollen myös koululaisten keskittyminen maan eteläosiin seuduille, joilla yli 20-asteisia elokuun päiviä on paljon enemmän kuin pohjoisilla ja itäisillä syrjäseuduilla.

Voi hyvinkin olla, että jos koulujen kesälomat alkaisivat esimerkiksi viikkoa ennen juhannusta (ts. keskimäärin 15.6.) ja päättyisi elokuun 25. päivän tienoilla, oppisimme pitämään elokuuta vähintään kesäkuun veroisena kesänviettoaikana. Onko asialla sitten mitään väliä? Mielestäni on. Suomessa nimittäin kesänvietto ja kesästä nauttiminen lopetetaan kesken. Eräänä vuonna sain ihmeteltävää, kun Tampereen Peltolammin uimarannan kesäkioski, jota oli pidetty koko kesäkuun ajan auki, suljettiin kesken kuuman hellejakson. Kaiken huippu oli kesä 2015, kun elokuu oli ylivoimaisesti kesän paras kuukausi – lämmin, kaunis ja aurinkoinen – mutta jälkikäteen moni tuttava ei tiennyt asiasta yhtään mitään. "Mää olin töissä! Ei silloin enää kesää ajatella!" Siinäpähän piehtaroivat epämiellyttävissä kehnon kesän muistikuvissa.

Oma lukunsa on suomalaiskansallinen syksystä puhuminen viimeistään elokuussa pimeiden öiden saavuttua. Yhdistämme kesän kesäkuiseen valoisuuteen niin tiiviisti, että kun on taas pimeää, "ei voi" olla kesä – siitä riippumatta, kuinka lämmintä on päivällä ja joskus jopa yöllä. Jotkut tunnistavat elokuussa syksyn hajun. On varmasti totta, että tuoksumaailma muuttuu kesän mittaan, mutta vuodenaikojen määrittäminen hajujen perusteella on aika huteralla pohjalla ja lisäksi elokuisen tuoksun yhdistäminen suoraan syksyyn on perin kyseenalaista. Takuulla missään muualla kuin Suomessa ei pidetä elokuuta aika yleisesti syksykuukautena. Keski-Euroopassa se on kaikkein yleisin kesälomakuukausi, vaikka kuukausien lämpöjärjestys on esimerkiksi Lontoossa, Pariisissa, Brysselissä ja Berliinissä ihan sama kuin Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Oulussa – elokuu vain on lähempänä heinä- kuin kesäkuuta. Elokuu (hyvin usein mukaan lukien syyskuun alku, mistä juuri tätä kirjoittaessani nautitaan) on oma kiehtovan nautittava vaiheensa kesäkaudessa eikä leimattavissa tylysti syksyksi. Toki moni syksy-termillä syyskesää tarkoittava ihminen suhtautuu termiin minua positiivisemmin, mutta ällistyksekseni näillä ihmisillä ei ole harmaalle loppusyksylle sanaa ollenkaan. Ehkä Etelä-Suomen viime aikoina yleiset lumettomat talvikaudet saavat monia luulemaan, että kolea, märkä ja pimeä loka-marraskuu onkin jo talvea?

Kaikkein hölmöimmältä tuntuu niinä myötähävettävinä hetkinä, kun katselee ihmisten pateettista ylipukeutumista. Lämpöoloiltaan varsin tavanomaisessa elokuussa 2016 on näkynyt ihmisillä peräti toppatakkeja. Luoja! Itse olen pärjännyt samaan aikaan t-paidassa. Jos kulkee ilmastoidulla autolla eikä saa paljon liikuntaa, toppatakki voi tuntua miellyttävän pehmoiselta yllä, mutta entäs sitten, kun tulee oikeasti kylmä? Mitä sitten keksitään? Ei mitään, vaan palellaan. Eräänä viime vuosikymmenen syyskautena oli Oulussakin 15 asteen päiviä vielä melkein lokakuun puolivälissä – ihmisiä näki raskaissa syystamineissa – kunnes kylmeni kertaheitolla lähelle nollaa. Satuin silloin kuulemaan kahden mamman jutustelua: "Nythän se vasta kylmä onkin. Minä olen jo yrittänyt pitää lämpimiä vaatteita, mutta minulla on vain ollut kuuma." No shit, Sherlock! Kannattaisi 1) vilkaista lämpömittaria, 2) muistaa, että 15 astetta on syyskaudellakin ihan sama 15 kuin keväällä – ja 20 astetta syyskesällä ihan sama 20 kuin alkukesällä, 3) tehdä näistä asioista ilmiselvät johtopäätökset: merkittävää osaa lämpimästä vuodenajasta ei ole mitään syytä hylätä siksi, että suomalaiskansallinen vuodenaikasuhde on vinoutunut, eikä yrittää väen vängällä käyttäytyä lämpimänä kesäpäivänä niin kuin olisi vilpoisa syyspäivä.