Viime aikoina on jonkinlaisena nettimeeminä kiertänyt 25, vai oliko se 26, parhaan elokuvan listaaminen – siis kunkin omasta mielestä. Itse en ole elokuvaihmisiä, vaikka aina silloin tällöin annan muka ymmärtää olevani. Tämän kirjoitelman voi nähdä uutena linkkinä tuossa "annan muka ymmärtää" -ketjussa. Toisin sanoen: en minä elokuvista oikeasti ymmärrä mitään, ja siksi listani kai onkin tämmöinen.
Toisaalta, eipä elokuvia pidä niillekään jättää, jotka muka "ymmärtävät" ja siksi ovat kaikki melkein yhtä mieltä keskenään. Alfred Hitchcock? Quentin Tarantino? Eipä kovin paljon vähemmän voisi kiinnostaa. Jälleen toisaalta, Charlie Chaplin periaatteessa kiinnostaa ja arvostan heppulia aivan tuhottomasti, mutta olen nähnyt hänen tähdellisimmät leffansa niin kauan sitten, etten osaa sijoittaa niitä listalle. Todennäköisimmin listalla olisi varmaan Diktaattori.
En osaa näitä mielileffojani laittaa tarkkaan järjestykseen. Ryhmittely saa riittää. Dokumenttielokuvat (Amy, Kenen joukoissa seisot ym.) olen sulkenut ulos – tämä lista on vain näytellyille elokuville. (Pahoittelen jo etukäteen satunnaista suomen- ja englanninkielisten nimien ristikäyttöä, mutta kuvittelen kovasti olevinani johdonmukainen.)
Sijat 17–23:
Naapurini Totoro. Tot-to-ro-tot-too-ro! Kun sen on nähnyt, sen muistaa ja siitä tykkää – siinä kaikki. Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin anime-tekeleitä tulee kuitenkin vastaan vielä lähempänä kärkeä tällä listalla...
Leningrad Cowboys Go America. Ei tietenkään Aki Kaurismäen paras leffa, eikä maailman originelleimpia leffoja (ks. sijat 5–8, kolmantena mainittu), mutta kyllähän tästä tykättiin ja kamalasti. Katsoin pitkästä aikaa pari vuotta sitten, ja näytti – melkeinpä yllätyksekseni – edelleen oikein mukavalta.
Kummeli Stories. Siis mitä vittua? No sitäpä tietysti. En voi olla pitämättä elokuvasta, johon mieli ja muisti palailevat jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Tamperelaishuumorin periaatteellisille karsastajille voisin vihjata, että katsokaapas huviksenne ja arvioikaa, kuinka montypythonmainen Kummeli Stories on asteikolla 0–10. Alle seiskaan päätyneet diskataan.
Erittäin salainen. Ööh... Vanhoissa James Bondeissa on yhden jos toisenkin mielestä oma viehätyksensä, mutta tälle listalle nyt sattuu olemaan päätynyt Bond-leffa vuodelta 1981. En tiedä, viehättääkö leffassa nimenomaan se, että vanha 60-luvun ja 70-luvun alun lounge-Bond on tallella, mutta myöhemmän 80-luvun action-Bond ei ole vielä tehnyt entréetä – ja kuitenkin kaikki on selvästi omaa aikakauttani, maittava huumori kuivaa slapstick-vaikutteista brittiläistä ja niin edelleen. Kenties viimeinen viattomuuden ajan Bond, ja siksi oma lempilapseni.
Moottoripyöräpäiväkirja
Taking Woodstock
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Yllä olevia voisin kutsua hyviksi kirjojen filmatisoinneiksi, mistä esimerkiksi Matkalla-elokuva ja kaikki Dan Brownin kirjojen pohjalta tehdyt leffat jäävät kauas. Näiden kolmen kirjan dokumentaarisuusaste vaihtelee, mutta kaikissa on ainakin ripaus todellisuuspohjaa. Kaikkia niitä tykkää katsella.
Sija 16: Voi juku, mikä lauantai. Ihan totta, rankkaan minulle mieluisimman Visa Mäkisen ohjaaman elokuvan näin korkealle. Kivat värit, kiva soundtrack, kivat maisemat... no joo, hirveää paskaahan tämä leffa on tietyssä mielessä, mutta toisin kuin ns. asiantuntijoiden kohdalla, minulla oikeasti vaikuttaa sellainenkin asia kuin viihdyttävyys. Viihdyttävyyden tähden listalla on niin monta elokuvaa, ettei niiden erottelu muista käy minkäänlaiseen järkeen. Minunlaiselleni katsojalle Voi juku, mikä lauantai on viihdyttävä elokuva, jos sitä ei katso kyynisin silmin.
Sijat 9–15:
Peppi Pitkätossu karkuteillä. Joo... Kaverini kysyi eilen, miksi olin lainannut tämän (taas) kirjastosta. Muistuttaako se lapsuudesta? Kai sitäkin. Pepin viehätyksen määritteleminen on kuitenkin moniselitteisempää. Sen viehättävämpää konseptia kuin "maailman vahvin tyttö" ei minusta liene olemassakaan – paitsi jos kysymys on siitä, että fyysisiä voimia todella käytetään (tappelumielessä jne.). Peppi-tarinoiden erityisyys on siinä, että päähenkilö on todella oikeasti maailman vahvin tyttö, mutta silti hän selviää leijonanosasta haasteitaan ihan silkan autenttisen tyttölapsen älyllisten taitojen avulla. Täydellinen yhtälö. Tämän kirjoitushetkellä on myös kalenterikesä juuri alkanut – ja mikä kuvaisi Pohjolan ihanaa kesää sen täydellisemmin kuin Peppi-elokuvat?
Brianin elämä
Elämän tarkoitus
Tähänkin asiaan sitten päästiin. Monty Python -ryhmä väsäsi kolme elokuvaa (1975–83), ja vaikkei yksikään niistä ole maailman paras elokuva, ne kaikki ovat eittämättömiä klassikkoja. Pythoneiden kenties tunnetuin leffa Brianin elämä on myös heidän tavanomaisimpansa, mutta jo alkuasetelma on ihan käsittämätön ja muutamat kohtaukset ainutkertaisen hykerryttäviä. Ja muista: always look on the bright side of life! Elämän tarkoitus sijoittuisi vielä korkeammalle, ellei mukana olisi myös yksi täysin kuvottava kohtaus, jota ei kestä katsoa kuin yhden kerran elämässään. Olen kuullut vihjailuja, joiden mukaan "Find the fish" -kohtausta kannattaa ihan erityisesti katsoa pilvessä. Ja muista: every sperm is sacred!
Laputa
Liikkuva linna
Näiden kahden Hayao Miyazaki / Studio Ghibli -leffan paremmuusjärjestystä en toistaiseksi osaa määritellä – menköön siis kumpikin samassa ryhmässä. Aika huikeita ne ovat molemmat. Elokuvien ilmestymisajankohtien välissä on 18 vuotta, minkä huomaa vain tuotantoteknologiasta. Maailmankuva on kiinnostavalla tavalla samanlainen. Maailmanhistorian kauneimpia elokuvia.
Le Havre
Mies vailla menneisyyttä
Vuosikausien ajan minulle oli ilmiselvää, mikä on Aki Kaurismäen paras elokuva. Vuonna 2011 Mies vailla menneisyyttä sai kuitenkin vertaisensa Akin tuotannossa. Le Havren määritteli Akin parhaaksi leffaksi muun muassa Tiedonantajan entinen päätoimittaja Erkki Susi. Kumpikin on oikein kaunis ja hyvin tehty elokuva, kummankin humanistinen sanoma on vakuuttava. Se niistä.
Sijat 5–8:
Mieletön maailmanhistoria. Mel Brooks ei koskaan yllä Monty Pythonien tasolle leffafriikkien arvostusasteikossa, mutta minusta tämä on ihan samantasoinen tapaus – ja kaiken lisäksi hyvin samanlainen. Hetkittäin olen mennä lankaan sen suhteen, mikä kohtaus on Mel Brooksia ja mikä Pythonia. "Count the Money! – Count de Monet!" Ja inkvisitiohan esitellään tietysti hilpeänä kabareena. Joidenkuiden mielestä kömpelöä kökköä, minusta positiivisessa mielessä vähän kömpelöä kökköäkin ja pitkä hersyvä nauru päälle.
Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä. Ja taas! Lue aiempi kuvaukseni Peppi Pitkätossu karkuteillä -leffasta – paitsi, että tämä on vielä parempi ja nerokkaampi: merirosvojen ja kaukomaiden todellisuus on yhtä Pepin, Annikan ja Tommin tavanomaisen elämän kanssa. Nykyään tuotetaan joko realistisia elokuvia tai fantasiaelokuvia. Tämä on fantastista realismia!
Blues Brothers. Ainoa elokuva, johon perustuvaan t-paitaan olen joskus ylpeästi pukeutunut. En nyt ihan niin innoissani osaa olla kuin ysärillä... mutta: mahtavaa musiikkia, mahtavaa kohellusta, klassikkokohtauksia ("Illinois Nazis"!) ja muun ohessa esikuvallinen aines eräälle toiselle tällä listalla esiintyvälle leffalle (ks. sijat 17–23, toisena mainittu!).
Gandhi. Mainitsin aiemmin, että dokumenttielokuvat on suljettu ulos. Tositapahtumiin pohjautuva Gandhi on kuitenkin niin todentuntuinen, että sitä katsoessa on jatkuvasti vähällä unohtaa, että kyseessä on näytelty elokuva. Tolkuttoman pitkähän tämä leffa tietysti on, eikä sitä jaksa jatkuvasti katsoa, mutta sisältö on aivan mahtava. Sanomasta, tietysti, puhumattakaan.
Sijat 2–4:
Fucking Åmål. Mitä yhteistä on Blues Brothersilla, Fucking Åmålilla ja tämän listan ykkösellä? Kaikki ne ovat joskus olleet mielestäni maailman parhaita elokuvia. Lukas Moodyssonin Kimpassa on ihan mukava leffa – ja olisi heti seuraavassa, tämän listan ulkopuolelle jääneessä ryhmässä – mutta silti tuntuu, että ohjaaja on käyttänyt parhaat paukkunsa jo ensimmäiseen kansainvälistä huomiota saaneeseen elokuvaansa. Vuonna 1998 Fucking Åmålin maailmankuva oli täysin mullistava, ja ikävä kyllä, se ei ole menettänyt mullistavuuttaan vuosien kuluessa: mikä homoseksuaalisten suhteiden kuvauksessa on voitettu, se on alaikäisten tyttöjen kuvauksessa hävitty.
Magical Mystery Tour. Alkuperäisiä Beatles-elokuvia on olemassa neljä, ja viimeistä (Let It Be) en ole koskaan nähnyt. Aikanaan haukut saaneen Magical Mystery Tourin asemaa se tuskin horjuttaisi. Vuoden 1967 Beatles-musiikki on aivan huikeaa (jopa useita luokkia Blues Brothers -musan yläpuolella), kuvaus on parasta hippipsykedeliakautta – ja mikä huomionarvoista: Magical Mystery Tour kuuluu äärimmäiseen harvalukuiseen joukkoon elokuvia, josta Monty Pythonin voi ymmärtää ottaneen vaikutteita.
Monty Python and the Holy Grail. No siinä tietysti maha, missä painitaan. Oman makuni mukaan paras Python-leffa, joka on niin absurdi ja surrealistinen, että sanat loppuvat kesken. Vielä parempaa on, että jos tolkuttoman absurdit ja surrealistiset elokuvat tapaavat jättää ristiriitaisen katsomisfiiliksen, on aikanaan höperösti "Monty Pythonin hulluksi maailmaksi" suomennettu Holy Grail myös varsin yksiselitteisesti viihdyttävä.
Sija 1: Amélie. Ei voi mitään. En ole koskaan ollut täysin ihastunut elokuvan loppuratkaisuun (Nino Quincampoix ja Amélie yhdessä moottoripyöräilemässä ei ole maailman uskottavin kuvaus päähenkilön tulevasta onnesta). Ei se muutenkaan ole täydellinen leffa. Mutta kun... se on silti aivan yksin omassa luokassaan! Nykyisen asuntoni ikkunan alla on leikkipiha, johon viereisen päiväkodin lapset tulevat aamuisin ja iltapäivisin leikkimään. Yksi päiväkodin tytöistä on nimeltään Amelie. Aina, kun kuulen hänen nimensä, sydämeni hypähtää onnesta ja viehätyksestä. Jos tämä ei riitä kuvaamaan, ei mikään riitä kuvaamaan.
Jokerit: Minä myös, Idiootit, Volver, Kaikki äidistäni ja saksalainen Bandits (1997). Kaikki nämä elokuvat olen nähnyt vain kerran, vuosia sitten ja Idiootteja lukuun ottamatta vieläpä mieluisassa naisseurassa. Jokainen niistä on jättänyt hieman epämääräisen, mutta hyvin positiivisen kuvan. Pedro Almodóvarin elokuvia olen nähnyt useampia (muistaakseni kaikki saman vuoden 2012 kuluessa), ja mainitut kaksi (Kaikki äidistäni ja Volver) ovat jättäneet selvästi myönteisimmät muistikuvat. Lars von Trierille kävi minusta samoin kuin Lukas Moodyssonille: jossain vaiheessa tekotaiteellisuus ja viehtymys synkkään ilmaisuun veivät voiton sosiokulttuurisesta edistyksellisyydestä, jota Idiootit (samoin kuin Fucking Åmål) edustaa. Minä myös on ranskalainen 1990-luvun lopun leffa, jonka ehkä kaikkein hanakimmin tästä ryhmästä soisin nähdä uudelleen – en vain satu törmäämään siihen. Bandits-nimisiä elokuvia on useita, mutta nimenomaan tämä saksalaisten vankikarkurityttöjen bändileffa osui 2000-luvun alkuvuosina johonkin ytimeen.
Maailmassa on paljon muitakin elokuvia, joista olen tykännyt hyvin paljon. Toivottavasti ne putkahtavat joskus tulevaisuudessa vielä silmieni eteen.
