Hippisukupolven kyökkihistoriaa

Tämä kirjoitelmani ei ole mikään eksakti historiatieteellinen tutkimus, vaan vahvaa mutua. Tällaisena se on kuitenkin syytä kirjoittaa ylös ja ehkäpä julkaistakin, onhan blogini varsin epävirallinen asiayhteys harvoine lukijoineen. Mutta onpa jotakin, mihin voin tarvittaessa viitata sähköisissä keskusteluyhteyksissä.

Alkuperäisistä hipeistä on kirjoitettu melko paljon, mutta liian usein keskitytään toistamaan samoja tavanomaisuuksia. Samaan aikakauteen sijoittuvasta kulttuuri- ja opiskelijaradikalismista on myös kirjoitettu paljon, samoin kuin radikaalien uusvasemmistolaisuudesta ja sitä seuranneesta vasemmistoradikalismista, joka Suomessa ilmeni täysin epämilitanttina vähemmistökommunismina (nimeä "taistolaisuus" en viitsi edes käyttää). On useaan kertaan todettu, että hipit ja radikaalit eivät olleet toistensa synonyymejä ja 1970-luvun vasemmistolaisuus linkittyi lähinnä jälkimmäisiin. On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää kaikki nämä ilmiöt: sukupolvi. Alkuperäiset hipit ja 1960-lukulaiset radikaalit olivat tosiaan samoja 1940-luvun ja 1950-luvun alun ikäluokkia, ja myös 1970-luvun vasemmistolaistuminen tapahtui ensisijaisesti näiden ikäluokkien piirissä. Lisäksi, kuten on helposti havaittavissa, hippiliikettä ja radikalismia yhdistää aikakausi ja vasemmistolaistuminen seurasi sitä välittömästi.

On siis nähdäkseni ihan selvää, että kaikki nämä ilmiöt voidaan palauttaa samaan alkupisteeseen, joka sijaitsee jossakin 1960-luvun puolivälissä, alkupuolella tai kenties jo 1950-luvun lopussa. Sukupolvitietoisuuden syntyä on joskus osoiteltu, samoin toista maailmansotaa seuranneen ajan yksiulotteista maailmankuvaa (ja siitä vapautumista). Totta kai näillä oli vaikutusta. Ehdottoman tärkeää on havaita, että kysymykset rauhasta, ihmisoikeuksista ja ympäristöstä olivat läsnä julkisessa keskustelussa jo ennen hippejä ja radikalismia. Sodanjälkeinen jälleenrakentaminen oli nostanut yhteiskuntasuunnittelun väkisinkin näkyvään asemaan – niinpä yksi kysymys kuului, otetaanko suunnittelu pysyvästi (ja entistä tehokkaammin) olojen parantamisen välineeksi vai jätetäänkö vetovastuu markkinoille ihmisten toteuttaessa henkilökohtaisia unelmiaan. Kaikki nämä tekijät nostivat esiin ajatusta: "Maailmamme voi olla sopuisa, oikeudenmukainen, saasteeton, tasa-arvoinen ja yhteinen, jos vain tahdomme niin." Oma osuutensa oli kantaaottavilla folk-, folkrock- ja protestilauluilla – ja sukupolvitietoisuuden kannalta The Beatlesilla, millaista nuoria yli rajojen yhdistävää tekijää ei ollut nähty.

Meditaation, joogan ja tantrismin kaltaisten ilmiöiden sekä toisaalta huumeiden uiminen samaan keitokseen on ehkä vaikeampi määrittää. 1950-luvun beatnikit, joita ei voi pitää hippien kaltaisena joukkoliikkeenä, olivat kyllä touhunneet päihteiden kanssa; se oli osa kokeilevaa elämäntapaa, joka oli helppo leimata päämäärättömäksi (mikä oli aikakauden ihanteisiin nähden jyrkässä ristiriidassa). Kiinnostus intialaisia ja eteläaasialaisia kulttuuri-ilmiöitä kohtaan voidaan palauttaa ainakin Mahatma Gandhiin ja Intian itsenäistymiseen 1940-luvulla, 1950-lukulaiseen alkeellisen globalisaation siivittämään exotica-ilmiöön, entisen siirtomaaisännän Iso-Britannian populaarikulttuuriseen valta-asemaan alkaen vuodesta 1963 sekä kristillisen maailmankuvan kriisiytymiseen, koska kristilliset piirit edustivat rauhan-, ihmisoikeus-, ympäristö- ja rock-näkökulmasta taantumuksellisia ajatuksia. Jossakin vaiheessa tuntuvaan osaan 1960-luvun sukupolvea pesiytyi näkemys, että 1) oma ja/tai 2) länsimainen tajunta on uudistettava.

Hippi- ja radikaalisukupolven – jota on kutsuttu turhankin imartelevalla nimellä "love generation" – historia on mahdollista jakaa eri vaiheisiin sen perusteella, millaista vallankumousta se on halunnut. Totta kai a) valtaosa sukupolvesta ei pyrkinyt vallankumoukseen ja b) jopa varsinaisiin hippeihin ja radikaaleihin kuuluneista tuntuva osa tuskin samastui koko ideaan. Mutta koska vallankumous laajimmassa merkityksessään ('nykyisten olojen radikaali muuttaminen') oli hyvin vahvasti 1960–70-lukulaiseksi mielletyn ajattelun keskiössä, tällainen jako voidaan kenties hieman elitistisestikin tehdä. Ensimmäisen vaiheen (1) hipit pyrkivät selkeästi tajunnalliseen vallankumoukseen. Radikaalit, jotka eivät olleet hippejä, eivät tässä vaiheessa olleet vallankumouksellisia. Seuraavaan vaiheeseen (2) liittyi ajatus, että tajunnallinen vallankumous johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Tämä vaihe yhdistää hipit ja radikaalit: tajunnallista perspektiiviä ei enää selitetä itsellään ja palauteta yksilöön, vaan henkilökohtainen on poliittista ja tähtäin on selvästi yleinen – "uusi Vesimiehen aika". Tämän yhteydessä, tai päätteeksi, on havaittavissa lähes ohikiitävä hetki (3), jolloin tajunnallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen oletettiin tapahtuvan yhdessä ja samanaikaisesti. Näen tuon hetken koko aikakauden, sukupolvivaiheen ja "60-luvun ihmeen" ytimenä. Sitten siirryttiin vaiheeseen (4), joka katsoi mieluummin, että yhteiskunnallinen vallankumous johtaa tajunnalliseen muutokseen. Tämä, luonnollisestikin, johtaa politisoituneeseen liikkeeseen, josta huomattava osa hipeistä vieraantui – mikä ehkä auttoi siirtymistä vielä uuteen vaiheeseen (5), jota tajunnallinen muutos ei edes kiinnostanut, vaan haluttiin nimenomaan yhteiskunnallinen vallankumous.

Edellä mainitut ajalliset jaksot eivät sijoitu yksipuolisen lineaarisesti peräkkäin, vaan liukuvalla periaatteella osin päällekkäin. Ehkä (hieman syrjäisen Suomen perspektiiviä painottaen) voisi määrittää, että 1. vaihe sijoittui vuosiin 1966–70, 2. vaihe 1968–72, 3. vaihe 1969–73, 4. vaihe 1969–75 ja 5. vaihe 1970–78. Näitä seuraa vielä kuudes vaihe, joka ehkä paikantuisi vuosiin 1975–83, mutta kysymys on jo osaksi eri sukupolvesta, 1950-luvun jälkipuolella ja 1960-luvun alussa syntyneistä. Lukuisat myöhemmät punkkarit ja "uuden aallon" radikaalit (!) mielsivät itsensä alun perin hipeiksi, joihin he samastuivat enemmän kuin politisoituneisiin, radikalisminsa kadottaneisiin vasemmistolaisiin. Heidän kapinansa sai punkliikkeen myötä uuden ilmauksen, mutta varsinkin 1980-luvun alkuvuosien yhteydessä on helppo tehdä huomio, että punkin diskurssista palattiin aika 1960-lukulaiseen kapinailmaukseen. Monien radikaalien ja (varsinkin?) radikalisoituneiden hippien aate olikin anarkismia, jonka punk omaksui varsin yksiselitteisesti omaksi yhteiskunnalliseksi ideologiakseen (sikäli, kun välitti yhteiskunnasta ylipäänsä). Silloin "love generation" oli jo täysin menetetty idea.

Historiallinen jaottelu antaa välineitä ymmärtää muun muassa aikakauden populaarimusiikkia ja -kulttuuria. Suomalainen progressiivinen rock esimerkiksi jakaantuu aika vahvasti kahteen vaiheeseen sen myötä, uskottiinko suureen muutokseen vai ei. Kulminaatiopiste on Wigwamin helmikuussa 1974 ilmestynyt albumi Being, jolle projektin koordinoija ja ensisijainen säveltäjä, Wigwamin kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson laati likipitäen tajunnallis-yhteiskunnallisen muutosohjelman. Gustavson ei missään vaiheessa ollut marxilainen tai sosialisti, mihin suuntaan vuosien 1973–74 aateilmapiiri oli kallistunut, vaan hänen vallankumouksensa oli persoonallinen, yksilötasoa kollektivoiva ja sukua hippiliikkeen ideoille. Henkilökohtaisena ongelmana Gustavsonilla oli itse Wigwam – yhtye täynnä potentiaalia, mutta taiteelliselta itsetunnoltaan horjuva. Vaikka Being sai erinomaiset arviot, kohtalaisen myynnin ja myöhemmin klassikkoaseman suomiprogen piirissä, se ei riittänyt Jukka Gustavsonille, joka pettyi, koska levy ei parantanutkaan maailmaa tai edes Wigwamia. Niinpä hän erosi yhtyeestä, luopui vähäksi aikaa koko musiikista – ja veti perässään basisti Pekka Pohjolan ulos Wigwamista, mikä aiheutti bändin tyylillisen uudistumisen ja kulttuurisen position muuttumisen. Vuosien 1975–78 Wigwam on selvästi "geneerinen" progressiivinen poprock-yhtye, joka pyrki enintään muuttamaan musiikkimaailmaa. Vuonna 1974 hajosi ja luovutti myös Tasavallan Presidentti -yhtye, jonka viimeiselläkin albumilla (Milky Way Moses) on havaittavissa selvä musiikillis-filosofinen yhteys 1960-luvun loppuvuosiin, jolloin Jimi Hendrix laajensi tajuntoja kitaransoitollaan, soulin rytmikieli otettiin käyttöön kuin allegoriana mustien ihmisoikeustaistelun tukemiselle ja raja-aidat haluttiin kaataa rockin ja jazzin väliltä kuten kaikkialta muualtakin mielestä ja yhteiskunnasta. Myöhempinä aikoina sana 'progressiivinen' on musiikkiterminä yritetty suomentaa 'eteneväksi'; toisin sanoen musiikiksi, jossa on tavanomaisesta popista ja rockista poikkeavia rakenteellisia kehittelyjä. Tämä näkemys on virheellinen tai ainakin yksipuolinen, sillä muiden muassa "Pressan" ja alkukauden "Wigujen" musiikki oli nimenomaan edistyksellistä – eikä vain taiteellisessa, vaan myös tajunnallis-yhteiskunnallisessa mielessä.

On vielä helppo havaita, mikä on aiemmin mainitun "lähes ohikiitävän hetken, 60-luvun ihmeen ytimen" pätevin metafora. Se on Woodstockin festivaali, joka pidettiin elokuussa 1969. Olen jo aiemmin kirjoittanut ihastellen, kuinka puolen miljoonan festivaalinkävijän lisäksi ainakin toinen mokoma oli sinne matkalla, muttei päässyt tukkiutuneiden teiden vuoksi perille – ja vietti omaa Woodstockiaan kuin yhtenä suurena perheenä teiden varsilla. Woodstockin perintö, jota USA:n ulkopuolella levitti varsinkin vuonna 1970 ilmestynyt elokuva, innoitti tuhansia ihmisiä meidänkin maailmankolkallamme ajattelemaan, että vallankumous, suuri tajunnallis-yhteiskunnallinen muutos, voi tapahtua nyt, jos aloitamme sen nyt. Hyvin pian apajille ilmestyi sananjulistajia, joiden mukaan Woodstock oli todiste siitä, että sosialismi toimii. He edustivat selvästi jo seuraavaa, neljättä vaihetta.

Itse kirjoitin edesmenneen Kulttuurivallankumous-lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa vuonna 2000: "Tietoisuuden laajentamisen pyrkimys yhdistää niin yhteiskunnallisesti radikaaleja poliittisia vasemmistolaisia kuin taideorientoituneita sisäavaruuskosmonautteja. (...) Tietoisuuden laajentaminen voi tarkoittaa siis mitä hyvänsä, joka auttaa vapauttamaan ihmismielen – ja ihmismielet – sosiaalisista ja psyykkisistä alistuskahleista. Ihmiseloa ohjaa usein jokin muu kuin haluaisimme: ikä, sosiaaliluokka, sosiaalinen sukupuoli, kulttuurinen käyttäytymisnormisto, kapea-alaiset aistimukset, tunne järjen sijaan tai järki tunteen sijaan. Mutta entäpä, jos kokeilisimme vapautua – ja vapauttaa toisetkin – ei näistä kaikista, vaan näiden holhouksesta?" Voin siis allekirjoittaa tämän kirjoitelman, että Woodstockin tiellä vuodesta 2000. Tai 1989. Tai 1974.

Happening!

Kaupunkikulttuurista, jopa uudesta kaupunkikulttuurista, on nyt puhetta. Pidän siitä, varsinkin uusiksi mielletyistä asioista (esimerkkejä: ravintolapäivät, siivouspäivät, kaupunginosatapahtumat). Mikään laajempi sosiaalinen toiminta ei ilahduta niin paljon kuin kunnon happening. Siinä se tuli, lempikäsitteeni. Tampereella sitä käytetään nimissä Tampere Jazz Happening ja Tampere Beatles Happening, jotka paradoksaalisesti eivät ole kunnon happeningeja. Ne eivät edusta uutta kaupunkikulttuuria, vaan sitä vanhaa, jossa vanhoille kulttuurinkuluttajille tarjotaan korkeaan tasoon samastettua kulttuuria kalliilla.

Happening on tietysti hankala käsite. Yhtäältä sen merkitys on "tapahtuma", ilman sen kummempia alaviitteitä. Toinen merkitys on "performanssi". USA:ssa pidettiin 1950–60-luvulla happeningeja taidegallerioissa, ja niillä nähtiin historiallinen yhteys dadaismiin. Myös festivaaleja on kutsuttu happeningeiksi. Mikä hyvänsä festari ei kuitenkaan voi valehtelematta nimittää itseään happeningiksi, vaan käsitteelle on oleellista, että läsnäolijat itse osallistuvat sen toteutukseen. Tietysti mistään festarista ei tule mitään, ellei paikalle tule yleisöä: esiintyjät voivat jättää esiintymättä, koska esiintymiseen ei ole syytä. Mutta tässä yhteydessä voitaisiin tarkoittaa, että periaatteessa kuka hyvänsä voi olla esiintyjä. Tässä mielessä edellä mainitut Tampereen "happeningit" ovat vähemmän happeningeja kuin ravintolapäivän kaltaiset tapahtumat.

Hieman aiemmin, kuin itse muutin Epilän kaupunginosaan, muutti tänne myös Tampereen taidehalli -niminen taiteilijatyöpaja – itse asiassa vielä samasta suunnasta: se näet tunnettiin ennen Tesoman taidehallina. Havaittuani sen taiteilijoilla olevan minun kanssani yhteisiä tuttuja, jotka ovat todellisia ITE-kulttuuritoimijoita, innostuin lausahtamaan Taidehallilla muutaman virkkeen unelmoimastani taide- ja kulttuurihappeningista. Pispala on lähellä Epilää, ja sehän kyllä säteilee luovuutta ympäristöönsä. Kaipailen tapahtumaa, joka olisi niin valovoimainen, että se yhdistäisi Epilän ja Hyhkyn sekä näiden länsipuolellakin olevia alueita yhdessä Pispalan kanssa samaan sykkivään ja vellovaan luomistapahtumaan.

Huikaisevan aurinkoinen lauantaipäivä (2. huhtikuuta 2016) siivitti minut lopulliseen oivallukseen siitä, millaisen happeningin tänne haluaisin. Sen nimi olisi Villi Länsi, ja sen tapahtumapaikka olisi koko Länsi-Tampere. Se kestäisi ainakin yhden päivän, mahdollisesti jopa viikonlopun. Villi Länsi olisi kuin Pispalan karnevaalit, taiteiden yö, ravintolapäivä ja Reposaaren avoimet pihat yhdistettynä – viimemainittu sijoittuu Poriin, mutta idea tullee selväksi. Elävää musiikkia olisi siellä täällä, näyttelyt värittäisivät katukuvaa sielläkin missä niitä ei yleensä pidetä. Performanssiryhmät esiintyisivät, teatteria ja esitelmiä olisi tarjolla. Pop up -ravintoloita ja -kahviloita ilmestyisi kuin sieniä sateella, jonka sijaan kyllä toivottavasti saataisiin nauttia auringosta. Kotikirpputorit myisivät yhdelle tarpeetonta, toiselle tarpeellista esineistöä sopuhintaan. "Vankkuribussit" kuljettaisivat osallistujia ympyräreitillä sekä keskustan länsilaidalta tapahtumiin että tapahtumasta toiseen. Villin lännen meininkiin tietysti kuuluisi, että suomalaiseen yhteiskuntaan niin valitettavan tiiviisti kuuluvaa sääntelyä höllättäisiin tapahtuman ajaksi. Tilapäinen oman tilaisuuden mainospylväs saisi olla millainen hyvänsä ja missä hyvänsä, kunhan ei keskellä kulkureittiä; tapahtumista ei tarvitsisi tehdä ilmoitusta eikä varustaa esimerkiksi "asianmukaisilla" määrillä järjestyksenvalvojia. Periaatteena olisi, että kuka hyvänsä voisi osallistua Villiin Länteen miten hyvänsä. Ellei muuten, niin sitten fiilistelemällä yli kaupunginosarajojen vaikka pikku viineissä.