Vaikka pitäisimmekin enemmän vihreäksi ja oranssiksi maalatuista seinistä kuin mitäänsanomattoman valkoisista, on suurten vuokranantajien asunnoissa edes periaatteessa perusteltua käyttää valkoista: se on konservatiivinen valinta, joka ärsyttää ihmisiä vähemmän todennäköisesti kuin värien käyttö. Mutta entistä mutkikkaammaksi asia muuttuu, kun vilkuilee sisustus- ja tyylilehtiä. Niissä tuputetaan valkoista suorastaan itsestäänselvyytenä. Toimittaja saattaa peräti hehkuttaa jonkin kodin asukkaiden "räväkkää värienkäyttöä", jos kaikki seinät ja katot ovat valkoiset ja verhoissa, matoissa, kalusteissa ynnä muissa on kunnon värejä. Muistan myös törmänneeni artikkeliin, jossa pohdittiin, haastavatko värit valkoisen. Ei siltä näytä vieläkään. Ikea myy kyllä värikkäitä huonekaluja ja sisustusesineitä, mutta sen julkaisema Live-lehtikin käyttää valkoista standardivärinä.
Oma lukunsa on ilmiö, joka kuulemma tunnetaan nimellä "ranskalainen maalaisromantiikka". Kyseessä on fuula: tyylillä ei ole juuri tekemistä Ranskan eikä maalaisuuden kanssa, enkä itse tunnista siitä edes romantiikkaa. Käsitykseni mukaan tyyli-ilmiö on lähtöisin iki-ihanista Amerikan Yhdysvalloista, missä ilmeisesti on laskelmoitu ranskalaisuuden myyvän paremmin tyylitietoisille kuin amerikkalaisuuden. Ja oikeassahan he ovat. Näennäisranskalaista tekomaalaisromantiikkaa näkee tungettuna niin joka sopukkaan, että pännii. Sisustus Severiina, pieni puoti Pispalassa on hinnoistaan huolimatta muuten tosi mukava paikka, mutta voisivat ne vähän feidata sitä kliseetä. Pointtini tässä yrittää olla, että käytännössä ainoa tekoranskalaisen näennäismaalaisromantiikan tuntema väri on valkoinen (hiekan ja beigen sävyjä voi joskus pilkahdella tukena), ja mihin tämä ilmiö tunkeutuukin, siellä kyllästyttävä valkoinen vahvistaa yhä asemiaan.
Miksi valkoisen suosio sisustuksessa on niin ylivoimainen? Minun pitkäaikaisin oma huoneeni (jossa asuin noin 1983–96) oli lähes kauttaaltaan valkoinen, enkä oikein viihtynyt siellä. Tuntui kuin olisi tyhjyyden keskellä. Monilla tulee vielä värikkyydestä mieleen 1970-luvun lähiökämpät, ja koska lähiö edustaa kokonaisuudessaan antityyliä ja seitkytlukukin jotain ummehtunutta, värikkyyteen tuntuu ehkä vieraalta palata. Minä pidän sellaisestakin värikkyydestä. Välillä tuntuu, että 1970-luvun – tai ainakin 1990-luvun alkuvuosien – jälkeinen maailma on pysähtynyt johonkin tyhjänpäiväisyyden tilaan, jota väitetään parhaaksi ikinä, mutta joka ei ihan oikeasti kenestäkään tunnu yhtään miltään. Nyt tarvittaisiin se lapsellinen ääni, joka riisuu keisarin puhtaat, tyhjät vaatteet olemattomiin.
