Mitä oletat, sitä...

Joulun taas lähestyessä saattaa tulla mieleen sellainenkin asia kuin joululaulut. Yksi lapsesta asti kuulemani amerikkalaisperäinen joululaulu on Kun joulupukki suukon sai (I Saw Mommy Kissing Santa Claus). En pitänyt sen sanoituksesta, kun sehän paljasti, että joulupukin punanutun alla olikin oikeasti oma isä. (Vaikka tiesin, ettei yhtä ja ainoaa joulupukkia ole olemassa, sen tekeminen näin selväksi tuntui jotenkin kiusalliselta.) Tämä tulkinta lauluntekstistä oli luonnollisesti ainoa, jonka tunsin, eikä sitä ole ollut tarvetta kyseenalaistaa.

Viime vuosina olen kuitenkin törmännyt hämmentävään ilmiöön. Olen alkanut kohdata itseäni tuntuvasti nuorempia (täysi-ikäisiä) ihmisiä, joita laulun sanoitus ärsyttää ihan muusta syystä. Se näet kertoo kuulemma äidin syrjähypystä tai rakastajasta – mistä lie naapurin sedästä, joka on sonnustautunut joulupukiksi ja jonka kanssa kertojan äidillä on salasuhde. Tämä (väärä) tulkinta on todella kyyninen, ja sen esittämä elämänkuvakin on melkoisen kyyninen (ts. se, että äiti suutelee naapurin setää, on vain hassua eikä mitään rakkautta enää ajatellakaan). Minut asia tekee surulliseksi. Nämä väärintulkitsijat elävät niin tylyssä maailmassa, että lasten joululauluissakin lauletaan syrjähyppelystä. Voi luoja.

Parisen viikkoa sitten tutustuin Steve Winwoodin kokoelma-albumiin ja siinä yhteydessä kappaleeseen nimeltä Valerie. (Kyseessä on se Winwood-biisi, josta Eric Prydz poimi tunnetun Call on Me -samplensa.) Sen kertosäkeen lopussa sanotaan nopeasti jotakin. Onkohan se "I'm not the same boy I used to be"? Olemme jo tottuneet siihen, että laulaja vakuuttaa rakkauden kohteelle olevansa muuttunut, eikä enää se kusipää tai typerä hupakko, joksi kohde häntä yhä luulee. Oletamme siis – ja minäkin oletin Valerien tapauksessa – että taustalla on jotakin epämiellyttävää kökköä, josta halutaan nopeasti ja tehokkaasti irti. Mutta katin kontit! Winwood laulaakin: "I'm the same boy I used to be." Laulun sanoissa viitattu menneisyys onkin jotain hyvää ja kaunista! Hämmentävä kulttuurisokki.

Valerien julkaisemisesta on tätä kirjoittaessani kulunut 30 vuotta. Samaan aikaan minä tiesin jo, mistä Kun joulupukki suukon sai kertoo. Maailma taitaa tosiaan olla muuttunut, eikä alkuunkaan paremmaksi. Jos me aiomme muuttaa maailmaa nykyistä paremmaksi, meidän on myös opittava – ja opetettava toisiamme ja lapsiamme – olettamaan asioista hyvää.

Käytävän kutsu

Myöhään lauantai-iltana lipsahti telkkarista päälle jokin hömppään erikoistunut kanava, joka sattui esittämään eroottista elokuvaa. Tuumasimme rakkaani kanssa varsin pian, ettei rainassa selvästikään ollut mitään kiihottavaa tai edes kiinnostavaa. Eräässä kohtauksessa kaksi henkilöhahmoa käveli pitkää käytävää pitkin, mikä sai minut toteamaan, että tämä on elokuvan jännittävin kohtaus. Tämä sopii tietysti kuvaamaan leffan tasoa. Ei silti savua ilman tulta, joten jokin minua käytävissä viehätti tai viehättää. Mikä?

Aloin läpikäydä tähänastista elämääni. Pikkulapsena sairastelin ja jouduin olemaan paljon sairaalassa. Onkohan Oulun yliopistollisessa sairaalassa aika paljon käytäviä?

Äitini taas opiskeli Oulun yliopistossa – ei silloin vielä päärakennuskompleksissa Linnanmaalla, vaan niin sanotussa vanhassa Snellmaniassa lähellä kaupungin keskustaa. Sielläkin käytäviä riitti. Ja vaikka muistan myös sairaalan käytävät – tosin vasta mummini ja pappani kuolinkeväältä 1979 – niin yliopiston Snellmanian käytäviinhän vasta muistoja liittyykin. Olen muistellut monta kertaa sitä lapsuuden vaihetta, jolloin vanhempien työmaailmat tuntuivat salaperäisen kiehtovilta. Isän töistä tulee niiltä ajoilta mieleen piirustuspöytä ja kirjahylly. Äidin töistä tulee mieleen Snellmanian neljännen kerroksen käytävä, jonka varressa tiettävästi myös Kirsti Simonsuuri tuolloin tuherteli Pohjoista yökirjaansa. Äidin opiskelusta tuli nimittäin työ. Vaikka hän käväisi välillä kauppaoppilaitoksessakin (opettamassa), varsinaisen työuransa hän teki yliopistolla. Snellmania pysyi entisellä paikallaan vuoteen 1992. Viimeiset parikymmentä vuotta hän työskenteli Linnanmaalla. Äitini jäi eläkkeelle viime keväänä, viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen opetushenkilökunnalle "laittoman" 64 vuoden täyttämistä.

Seitsenvuotiaana alkoi tietysti koulu. Kaikkihan me tunnemme nokkeluuden "koulussa on käytävä". Mutta minunpa ala-asteen koulussani ei ollutkaan käytäviä. Koulun käytävät tulivat varsinaisesti tutuiksi vasta, kun kesken kuudennen luokan syksyn siirryimme vasta remontista valmistuneeseen Herukan koulurakennukseen. Yläasteen ja lukion koulurakennuksessa oli kyllä käytäviä, lukioaikana niillä jopa maleksittiin välitunteja. Ja sitten pääsinkin itse yliopistoon, opinahjoon, johon varmaan kuka hyvänsä älynjättiläinen olisi aina osannut ennustaa minun aikanani päätyvän. Käytävien paratiisiin?

Tähän täytyy vielä lisätä kerrostalojen rappukäytävät (asuin kerrostalossa muutaman ensimmäisen ikävuoteni ja pääasiallisesti uudelleen 1990-luvun puolivälin jälkeen), kirjastojen käytävät (työskentelin kirjastossa vuosina 2006 ja 2007 oltuani jo kauan kirjaston suurkäyttäjä – sen talon käytävät näkee kunnolla vasta työssä ollessaan) ja kauppakeskusten sisäkäytävät (jostain syystä rakastin katettuja kauppakortteleita lapsena, miksihän?). Kai elämässäni on käytäviä riittänyt. Enid Blytonin Viisikko-kirjoissakin pidin aina eniten seikkailuista salakäytävissä. Joku pieni linnaromantikko olisi saanut niitä lukiessaan päähänsä vanhojen linnojen pimeitä, salamyhkäisiä kivikäytäviä. Minä tiesin lähinnä yliopiston käytävät, joten ajattelin niitä. Ehkä ne sentään olivat mielessäni hieman hämyisempiä.

Luin vastikään sosiologi Antti Eskolan romaanin Mies ja ääni (1973). Lukukerta oli toinen, edellisestä kerrasta tulikin 17 vuotta. Silloin opiskelin yliopistossa ja liikuskelin aktiivisesti käytävillä. Nyt en opiskele ja liikuntanikin tapahtuu kodin lisäksi lähinnä ulkoilmassa. En voi mitään sille, mutta tunsin lukiessani jälleen ikävää yliopiston käytäviin. Käytävän idea liittyy paikasta toiseen pääsemiseen, kulkemisen välivaiheeseen tärkeämpien kohteiden välillä. Joku viisas on joskus filosofoinut, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yliopiston käytävillä olen odottanut, lueskellut ja keskustellut. Ehkä niille sijoittuu muutama romanttinen tai eroottinenkin tunne-elämys. Yliopiston käytävä on minulle käytävistä käytävin.