Kulttuurivallankumous

Vuonna 1995, sanoo päiväkirja, kun osallistumiseni edes oululaisten anarkistien edesmenneen pienlehden toimittamiseen vasta häämötti, keksin päässäni idean lehdestä nimeltä Kulttuurivallankumous. Anarkistilehteen en kirjoittanut yhtä juttua enempää, mutta 1997 olimme jo riippumattomien vasemmistoaktiivien kesken väsäämässä omaa lehdykäistä. Sen nimeksi tuli Punos, ja lehti ilmestyi vappuna, jolloin sitä jaettiin ilmaiseksi marssilla. Saimme kuulla, että Punos-niminen lehti oli jo olemassa, joten seuraava, vuoden lopussa valmistunut numero sai nimen Punnus. Saman otsikon alla ilmestyi myös kevään 1998 lehti, joka ei aikomuksesta huolimatta levinnyt pientä piiriä laajemmalle, kun lehtinippuja hallussa pitänyt toimittajakaveri unohti ne krapulassa jonkun tuttavansa kämpille vappuaamuna.

Kulttuurivallankumousta alettiin valmistella vuonna 1999 kommuunikämpässä, jossa asui muun muassa yksi lakkautetun Punnuksen toimittaja. Lehteä ei kuitenkaan saatu heti valmiiksi, joten ensimmäinen numero tupsahti – jälleen vappuna – vuonna 2000. Jälkikäteen ajatellen ensinumero oli pelkkää tunnustelua tulevaa ajatellen, vaikka siinä on pari mukavaakin juttua. Maunun Antti kirjoitti aika kuolemattomia 90-luvun [lopun] kulttuuritrendeistä ja allekirjoittanut Oasis-levyarvostelun (Standing on the Shoulder of Giants) nousuhumalassa. Saman vuoden lopussa valmistunut kakkosnumero oli jo tunnelmaltaan valmiimmin "kulttuurivallankumouksellinen". Sivuja oli peräti 40. Osa jutuista ja juttuideoista ei ollut kovin hyviä, mutta Mielisairaan hoidon tarinoita (sic) osui kohdalleen. Valitettavasti tämän kirjoittaja oli tuona syksynä ainoa, jota Kulttiksen väkerrys oikeasti innosti, mikä tilanne toistui myöhemmin monta kertaa.

Lehteä julkaisi muuten alkuaikana nimellinen Kulttuurivallankumous-yhdistys, jota yritettiin saada jopa yhdistysrekisteriin. Hakemus tuli kuitenkin bumerangina takaisin, eikä toista kertaa jaksettu yrittää. Ensimmäisten vuosien aikana lehteä myös myytiin ja siitä pyydettiin pientä hintaa. Kai sillä tuli kustannetuksi monta 0,6-litraista nelostuoppia edesmenneessä ravintola Linnan Krouvissa.

Eräs ystävätär piirsi erinomaisen psykedeelisen kannen Kulttiksen kolmosnumeroon, josta tuli valmista kamaa vappuna 2001. Nyt liikuttiin jo selvemmillä vesillä. Lehti ei vieläkään ole erityisen hyvä, mutta sen kulttuurivallankumouksellinen linja on selkiytynyt ja toimitusvastuu jakautunut himpun verran paremmin. "Kulttuurivallankumouksellisen keittokirja" sisältää ruokavinkkien lisäksi kulttuurivallankumouksellisen tekstin kirjoitusohjeen, joka on luettavissa takaperin. Pidän omaa pääkirjoitustani lehden historian tärkeimpänä. Sitä siteerasi myös Oulun Sanomien toimittaja, joka teki lehdestä ja sen päätoimittajasta pienen jutun. Noin kaksi viikkoa minut sitten tunnettiin baarissa ja tultiin juttelemaan. 15 minuuttia?

Tätä myöten päädytään legendaariseen, lehden historian laajalevikkisimpään numeroon 2/2001. Jos Kulttiksessa on yksi klassikkojuttu, se on Sankilammen Samin ja allekirjoittaneen yhteinen festariraportti Oulun musiikkivideofestivaalin lauantai-illasta, jolloin Kuusisaaressa kuultiin bändejä (Don Johnson Big Band ja Tulenkantajat) sekä ratkaistiin ilmakitaransoiton maailmanmestaruus. Raportti kirjoitettiin illan edetessä pienille paperilappusille, joihin merkittiin myös kellonaika. Festarimeiningin mukaisesti päihteitä oli nautittu runsaanlaisesti ja se näkyi hillitsemättömänä. "Fiilarit mainostavat tulta – tosi hyvä rree!" päätyi otsikoksi. Muuten lehti voisi olla parempikin. Vaikka toimittajia oli määrällisesti historian eniten, valtaosan jutuista laati edelleen päätoimittaja. Ongelma helpottui ehkä aavistuksen verran numeroon 3/2001, joka muutoin on kahteen edeltäjäänsä verrattuna lässähdys. Samin Vertical Limit -elokuvateilaus naurattaa kyllä edelleen.

Kevään 2002 Kulttista selatessa tulee mukava fiilis. Linja oli tässä vaiheessa tasapainottunut, eikä toisaalta vallankumous ollut kadonnut touhusta minnekään. Saman vuoden syyskesän numero näyttää myös mukavalta, mutta pinnan alta paljastuu, että kyseessä on jälleen kerran hyvin paljon tämän kirjoittajan lehti. Kolmaskin Kulttis luvattiin samalle vuodelle, mutta lehti ei valmistunut edes puoliksi. Kyseisen vuoden tunnelmat, eritoten kesän osalta, olivat niin silkkaa "chillailua", että se jokin oleellinen siinä samalla katosi.

Kevät 2003 oli radikaalisti erilainen kuin edeltäjänsä, sillä rauhanliike toi kaupunkiin tuhatpäiset mielenilmauskulkueet. Olin mukana niiden järjestelyissä, muu toimitus ei. Rauhanliikkeen tekstit olivat silkkaa asiaa, mutta muutoin Kulttiksen linja näyttää olleen hienoisesti hukassa. Toisaalta numero 1/03 sisältää kaksi pientä Kulttis-klassikkoa eli Maunun Antin poliisirunon* ja allekirjoittaneen Juri Komissarov & Martti Ahtisaarov -pakinan. (*Kolme vuotta aiemmin muuan satunnaisempi toimittaja oli vannottanut, ettei Kulttiksessa koskaan julkaistaisi runoja.) Saman vuoden toinen numero ei ole niinkään hyvä. Olin silloin höpsähtänyt Intiaan ja Aasiaan (käymättä paikan päällä vieläkään), mikä näkyy lehdessä enemmän kuin minkään lajin vallankumous. Filosofointiryhmämme Seurakunta Pienin Wiiri tosin tuli talletetuksi historian lehdille, mikä on kullanarvoinen asia.

Vuonna 2004 Kulttuurivallankumous ilmestyi vain vappuna, ja tuloksena oli lehden historian tyhjänpäiväisin inkarnaatio. (Kulttiksen sanottiin näihin aikoihin ilmestyvän "vappuna ja silloin tällöin".) Sen myötä päätoimittaja päätti diktaattorimaisesti lakkauttaa lehtensä. Vappuna 2005 muistan kuitenkin saaneeni asiasta eräiltä toimitustyöhön osallistumattomilta lähipiiriläisiltä varsinaista vinkunaa, ja kun seuraavan vuoden keväällä oli taas ihan eri lailla fiilistä, Kulttis teki paluun. Sami otti vastuun lehden ulkoasusta, jutut olivat ylipäänsä aika hyviä, ja vielä sai ensiesityksensä yksi lehden historian klassikko: Sami arvioi leffoja, joita hän ei ollut nähnyt. Vuoden 2006 kulttuurivallankumouksen idea tuntuu olleen aika psykedeelinen. Pelkkää hyvää ei sen kevään toimitustyöstä ole sanottavana. Muistan nimittäin olleeni aivan räjähdyspisteessä, kun eräs henkilö ei oikein piitannut toimitusaikataulun noudatuksesta.

Asiaan palattiin vapuksi 2008. Edellinen kevät jäi väliin, sillä päätoimittaja oli – täysin poikkeuksellisesti – kokopäivätöissä. Nyt lehdellä oli hyvin eheä konsepti, ja lopputulos onkin melko hyvä. Ongelma on kuitenkin selvä: tämän kirjoittaja oli toimittanut paketin lähes yksin. Tämä sopii jälkikäteen ajatellen harvinaisen hyvin yhteen sen kanssa, että muutto Tampereelle oli ihan ovella. Yhteyttä toimittajien kesken ei enää juuri ollut. Sama seikka näkyy myös seuraavankeväisessä "lamanumerossa", jossa siinäkin oli konseptuaalista ideaa. Lehti on ehkä yksi Kulttis-historian hauskimmista, mutta samalla myös kulttuurivallankumouksellisesti vähäpätöisimmistä. Sen jälkeen ilmestyi enää neljästoista ja toistaiseksi viimeinen, vuoden 2010 numero, jossa on kyllä paljon sivuja ja lehden omat klassikko-osiot ihan "keittokirjaa" myöten läsnä, mutta jutuista puuttuu pontta. Olen viimeiset puolisentoista vuotta jo hävennyt pääkirjoitusta, joka tekee politiikkaa, muttei tiedosta poliittisesti melkein ollenkaan. Uusi vimmainen politisoituminen käynnistyi päässäni nimittäin jo seuraavana alkusyksynä.

Viimeisessä lehdessä luvataan: "Jos Halitaan ja ymmärretään toisiamme -festari joskus järjestetään, Kulttis ilmestyy ja sisältää sen viimeisenkin klassikon eli festariraportin." (Lehden klassikoihin kuuluivat myös Antin Aatteellisia kytkentöjä -kolumni ja allekirjoittaneen Punaiset Kansiot -pakina, joka löytyi jo Punoksesta ja Punnuksesta.) Millainenhan Kulttuurivallankumous – festariraportista puhumattakaan – olisi esimerkiksi vuonna 2016? Olen lehden tavanomaisista toimittajista nykyään ainoa, jolla ei ole lapsia (niitä ei ole tulossakaan), ellei lasketa muuatta heppua, joka on nykyään vihreiden mandaatilla Oulun kaupungin kulttuurilautakunnassa. Ensin minun sukupolveni ei pitänyt aikuistua tai sovinnaistua, sitten tietyn osan siitä ei pitänyt. Mikä on lopputulos? Muut enemmän tai vähemmän kyllä. Minä en, tai ehkä väliaikaisesti juu, mutta se meni jo. Mikä ihme minua vaivaa? Ehkä vastaus kysymykseen kuuluu: "Kulttuurivallankumous."

Tyhmyyden ylistys

Norjalaisen Erlend Loen romaaneissa törmää yhä uudestaan ihmishahmoon, joka on perusteellisesti kyllästynyt olemaan fiksu sekä toisten ihmisten fiksuuteen ja fiksuuden vaatimuksiin. Itse olen päätynyt sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa ymmärrän Loen [henkilöhahmojen] "trauman" harvinaisen hyvin. Itse asiassa huomasin eräänä päivänä, että olen ollut ihan liian kauan aivan perusteellisen fiksu.

Tahdon siis käyttäytyä entistä tyhmemmin. Sou vot, sanoi Kouvolan Kouvot? Eivätkö kaikki ihmiset käyttäydy nykyään hemmetin tyhmästi? Toisia ei oteta huomioon eikä paljon itseäkään, ajatellaan hämmentävän lyhyellä aikaperspektiivillä, ei ylipäänsä ymmärretä mitään eikä olla siitä edes kiinnostuneita. Njoo, tietysti. Onko kyse siitä, että haluan samastua heihin ja olla yksi heistä? Ei todellakaan.

Aivan erityisen tyhmä asia on heittäytyä mukaan johonkin kiihkomieliseen liikehdintään. Norjalaisen (taas!) elokuvan Lehtori Pedersen päähenkilö ryhtyy 1970-luvun alussa maolaiseksi. (Suomessa maolaisuus jäi pidemmän päälle niin kutsutun "taistolaisuuden" jalkoihin, mutta vuonna 1972 siitä puhuminen oli ajankohtaista. Antti Eskolan Yhteisiä asioita -kirjan mukaan eräät vanhemmat oikeistolaiset olivat huolissaan "suomalaisen elämänmuodon" tuhoamiseen pyrkivistä pienistä punaisista maolaisista, jotka kävivät "informaatiosotaa".) 2000-luvulla Pedersen muistelee maolaisvuosiaan kriittisesti, todeten että "kommunistipuolueen kanssa ei kannata leikkiä". 70-luvun Pedersen on siis kuvattu tyhmäksi ja 2000-luvun Pedersen fiksuksi.

Kiihkomielistä liikehdintää löytyy politiikan lisäksi luonnollisesti uskonnosta. Asunnossani ei näy televisio, mutta 24. kesäkuuta satuin olemaan ystävättäreni luona, missä katsoimme Teemalta (kai?) tulleen dokumentin 1960-luvun "heinoslaisuudesta" eli Oulun profetiasta. Uusintana esitetyssä dokkarissa jututettiin myös ruotsalaismiestä, joka oli imaistu täydellisesti mukaan lahkon toimintaan ja jopa yhdeksi sen keskushahmoista. Fiksusta perspektiivistä lahkolaiseksi ryhtyminen on tietysti totaalista idiotismia, ja voi olettaa, että dokkarin oli tarkoitus kuvata, kuinka tyhmiksi voivat kehittyä ihmiset, joilla on kapasiteettia vaikka minkälaiseen fiksuuteen.

Fiksu ihminen tiedostaa päivin ja öin, että puolueen tai lahkon, aatteen tai uskon kanssa ei kannata leikkiä, koska sillä saattaa tehdä hallaa itselleen ja pilata tulevaisuutensa. Voi joutua osaksi sellaista asetelmaa, joka ei alun perin ole tullut mieleenkään. Voi eräänä päivänä olla jossain yhteydessä persona non grata. Voi joutua häpeämään menneisyyttään. Voi joutua maksamaan sakkoja tai peräti vankilaan. Voi saada aikaan, paitsi itselleen, myös ympäristölleen jotain, mistä toiset eivät pidä ja mistä itsekään ei fiksummaksi tultuaan pidä.

Minä en enää ole fiksu ihminen. Tahdon tulla maolaislahkolaiseksi uskovaispunakaaderiksi, tehdä paljon tyhmää itselleni ja ympäristölleni, saada toiset myötähäpeämään tulevaa menneisyyttäni ja olla avoimesti se persona non grata, joka tähän astikin olen ollut salaa.

(Tyhmyyden ylistys on Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama essee, jonka alkuperäisnimen Moriae Encomium voidaan ymmärtää tarkoittavan myös "Moren ylistystä". Thomas More oli Erasmuksen ystävä, joka kirjoitti klassikkoteoksen Utopia.)