70-luvun musiikkilehdet

Löysin kokoelmani ensimmäiset 70-luvulta periytyvät musiikkilehdet jo 90-luvun alkupuolella. Kyseessä on varmasti ollut jostain divarista löydetty pieni nippu Suosikkeja. (Juu, Suosikki oli leimallisesti musiikkilehti aina 90-luvun alkupuolelle saakka.) Sittemmin olen löytänyt sitä ja tätä, ja mitä en ole löytänyt, olen onneksi kirjaston sekä erään tamperelaisen ravitsemusliikkeen avustuksella lukenut.

70-luvun lehtikokoelmani aarteina pidän Musa-lehtiä, joita minulle on siunaantunut 22 kappaletta. Musa ilmestyi vuosina 1972–78. Sen alkuperäisiin toimittajiin kuuluivat Jukka "Waldemar" Wallenius, Pekka "Pipin" Markkula ynnä muut, jotka lähtivät vuodenvaihteessa 1974–75 perustamaan Soundia. Jäljelle jäänyt Musa sinnitteli vielä nelisen vuotta ja näytti pääsevän viimeistään 1977 uudelleen täysin jaloilleen. Musan kohtaloksi koitui nk. uusi aalto, jota lehden toimittajisto ei oikeasti ymmärtänyt, vaikka sitäkin yritti. En usko pienentyneiden lukijamäärien tappaneen Musan, vaan kyseessä lienee pelonsekainen reaktio tyyliin "meiltä viedään syy kirjoittaa siitä musiikista, jota nimenomaan rakastamme". Vuosien 1975–78 Musa oli ennen muuta progelehti. Yes, Genesis ja Pink Floyd olivat in, joskin myös Dr. Feelgood, Graham Parker ja Sensational Alex Harvey Band miellyttivät. Jazziakin käsiteltiin harvinaisen kiinnostavasti; mikäli pääsen joskus sisälle jazziin, se tapahtunee Musan ansiosta. Sex Pistolsin albumi uskallettiin lytätä, mitä pidän suorastaan kulttuuritekona – vaikken kielläkään sitä, että levyllä on oma arvonsa.

Myös vuosien 1972–74 Musa käsitteli ja kehui progea (ja jazzia ja rockia), mutta oli selvemmin musiikin yleislehti. Suurin arvo näillä vanhoilla numeroilla, joista kahdelta ensimmäiseltä ilmestymisvuodelta omistan vain yhden kummaltakin, on aikakauden vielä ihan mullistavien kulttuuri-ilmiöiden heijastaminen. Vuoden –72 numerossa on artikkeli Tampereen Popteatterin Jeesus Kristus Supertähdestä (Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar), raportit kesän Keimola- ja Ruisrockista (MC5-haastatteluineen) sekä mm. Bowien Ziggy Stardustin arvostelu (seuraavan vuoden lehdykässä taas on arvioitu George Harrisonin Living in the Material World). Keväällä –74 on samalle sivulle sijoitettu kaksi livearviota Tampereelta: Ella Fitzgerald ja Edwin Hawkins Singers. Voi luoja!

Musasta erkaantuneen Soundin numerot kokoelmassani alkavat syksystä 1977. Siinä vaiheessa lehti oli höpsähtänyt Walleniusta myöten täydellisesti punkkiin. Innostus oli niin kaistapäinen, että se vaikuttaa miltei ylinäytellyltä. (Mielenkiintoinen havainto: selkeimmin punk-skeptinen toimittaja koko lehdessä tuolloin oli Juho Juntunen.) Kokonaisuutena vuosien 1977–78 Soundista tulee aika "fasistinen" vaikutelma, vaikka punk sinänsä edustikin fasisminvastaisuutta eikä ollut ilmiönä täysin tarpeeton. On kuitenkin surullista, miten progea ja jazzrockia väheksyttiin Soundissa ihan vain siksi, että ne olivat progea ja jazzrockia – eivätkä muka enää kuuluneet 70-luvun loppuvuosiin. Toisaalta on koomista, kuinka vuosien 1979–80 mittaan toimittajakunta heräilee punk-pöhnästään ja alkaa tajuta, ettei vanha musiikkimaailma sittenkään täysin kadonnut, että on muutakin musiikkia kuin punkkia ja usein se muu on vieläpä parempaa. Soundi oli parhaimmillaan 80-luvulla, jolloin siinä vielä julkaistiin pitkiä levyarvioita ja rönsyileviä juttuja (Walleniuksen keskenjäänyt Hawkwind-historiikki on ihan klassikko!) ja musiikillinen skaala laajeni käsittämään mm. Abban kokoelman, jota Asko Alanen peräti kehui.

70-luvun jälkipuoliskolla vaikutti kyllä sellainenkin lehti, jossa Abba sai vielä kielteisempää huomiota kuin Soundissa ja Musassa. Enkä edes käsittele tässä yhteydessä klassisen musiikin julkaisuja. Uusi Laulu aloitti vuonna 1975 ja jatkoi 80-luvun puolelle – joskin hukkasi alkuperäisen ideansa viimeistään vuoteen 1978 tultaessa. Uusi Laulu oli vasemmistolaisen laululiikkeen lehti. Sen ensimmäiset numerot olivat pelkkiä lauluvihkoja, eikä niillä ole juuri lukuarvoa. Loppuvuodesta –75 alkaen lehdessä kuitenkin julkaistiin myös artikkeleja. Vuotta –76 voi hyvällä syyllä pitää Uuden Laulun huippuvuotena. Kaj Chydeniuksen haastattelu on jäänyt mieleeni erinomaisena, samoin useat levyarviot. Uuden Laulun kohdalla on minun tosiaan puhuttava "mieleen jäämisestä", sillä en omista ainuttakaan lehden numeroa. Sen kerran, kun jossain divarissa on tullut vastaan Uutta Laulua, se on ollut epäkiinnostavalta kaudelta 80-luvun alusta. Asuessani vielä Oulussa lainasin lehden vuosikerrat 1975 ja 1976 viimeksi seitsemisen vuotta sitten. Tietäisikö kukaan, mistä muutamia Uusia Lauluja (vm. –75–77) voisi ostaa? Muutama Musakin menisi kylkiäisenä vallan mieluusti.

Siinä, missä Musalle oli olemassa lähinnä progea, jazzia ja rockia, Soundille "punkkia, uutta aaltoa, reggaeta ja rhythm & bluesia" (Juntusen sanoin) sekä Uudelle Laululle poliittista, laulu- ja kansanmusiikkia, Suosikki tietysti esitteli vain sitä, millä oli asiaa listoille. Huomiota saivat Abba (no nysse tuli!), Bay City Rollers, Boney M., Baccara, Saturday Night Fever, Elvis Presley (kuolemansa jälkeen), Hurriganes, Mikko Alatalo, Teddy & the Tigers ja Eppu Normaali. Mielenkiintoista on myös seurata Karvapäägalleriaa, johon teinit saattoivat äänestää kotimaista lempitähteään. Millainen oli Bamboo, teiniyhtye, joka kiilasi vuosina 1977–78 säännöllisesti kärkiviisikkoon? 50-luvun diinari- ja teddyilmiön laajuutta ei käsitä, ennen kuin on vilkaissut 70–80-luvun vaihteen Karvapäägallerioita. Levyarvostelut kirjoitti vuosikymmenen jälkipuolella Juho Juntunen, ja ilokseni esimerkiksi Electric Light Orchestran Out of the Blue sai paljon suopeamman kohtelun kuin Musasta tai Soundista (Mikko Montonen, tarjoaisitko viinipullon korvaukseksi yhä jatkuvasta kivusta ja särystä?). Suosikkiakin teinimpänä pidettiin Help-lehteä, jota taitaa löytyä kokoelmistani pari numeroa. Sen edeltäjä Intro oli hieman asiallisempi. Introa ei ole hyllyyni kertynyt, vaikka Tampereen Hämeenpuiston antikva myykin sen vanhoja numeroita (kiskurihintaan – erkat ovat muuttuneet mauroiksi vai miten se olikaan?).

Vaikka Musa on lempparini ja Uusi Laulu vasemmistolainen innoitukseni, pätevän kokonaisvaikutelman 70-luvun musiikkikulttuurista saa vain lukemalla kaikkia yllä mainittuja lehtiä. Kyllä minä Abbastakin pidän aivan hurjasti ja myös Ramonesista ihan mainittavasti. 70-luvun ainutlaatuisuus ei kuitenkaan ole pelkästään musiikissa, vaan myös musiikkijournalismissa. Kaipaisin ihan oikeasti nykymaailmaankin samanlaista lähestymistapaa kuin oli Musalla ja Uudella Laululla sekä Soundilla punk-hurahduksen molemmin puolin. Pitkiä levyarvioita, rönsyileviä asiantuntevia juttuja, keskittymistä rock-kultin ja markkina-arvon sijaan itse musiikkiin. Ehkä sellainenkin päivä vielä nähdään.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Olemme saaneet tottua jo koko 2000-luvun ajan siihen, että kaikkialla kaupitellaan koko ajan "retroa" ja "vintagea". Uusi musiikki ei tahdo mennä kaupaksi, samalla kun menneiden vuosikymmenien matskua hamutaan himokkaammin kuin koskaan ennen. Perussuomalaiset siirsivät menneen haikailun poliittiselle tasolle. Nykyiset hipitkään eivät intoile elämäntapatasolla uudesta ajasta niin kuin paluusta vanhaan. Onko todella niin, että asiat olivat ennen paremmin?

Lähden seuraavassa liikkeelle 1970-luvusta, koska se on omalla kohdallani aina eräänlainen alkupiste. En ainoastaan ole syntynyt tuolla vuosikymmenellä, vaan myös harrastan 70-luvun taidetta ja kulttuuria ja samastan itsenikin jollain lailla siihen aikaan. Ikäni perusteella minun pitäisi olla paljon enemmän 1980-lukulainen, mutta sitä nimenomaan en ole tippaakaan.

Mikä on tänä päivänä ehdottomasti paremmin kuin synnyinaikoinani? Yksi ilmiselvä juttu tulee mieleen välittömästi. Nainen ei nimittäin ollut vielä lähelläkään tasa-arvoa miehen kanssa. Eivät sukupuolet – saati sukupuolisuudet – vieläkään ole tasa-arvoisia, mutta kokonaiskehitys on ollut tuntuvan myönteinen. Tosin nyt täytyy tehdä täsmentävä huomio: 2000-luvulla tasa-arvoasia ei käytännössä ole enää parantunut, vaan myönteisen kehityksen rinnalle on ilmaantunut kielteisiä kulttuurisia vastaprosesseja. Näin ollen, jos tässä suhteessa 35–40 vuotta sitten olivat asiat huonommin, niin 10–15 vuotta sitten ehkä hieman paremmin. Lisäksi, mikä naisen emansipaatiossa on edistytty, se arjen moniarvoisuudessa on hieman taannuttu. Jos osa naisista on luopunut "feminiineistä" arvoistaan, takuulla pienempi osa miehistä on omaksunut ne. Yhteiskunta on maskuliinistunut. Ja se ei tietenkään minunlaistani "feminiinistiä" miellytä lainkaan.

Toinen asia, johon nykyajan myönteisyydessä usein vedotaan, on ympäristötietoisuus. On totta, että 1970-luvulla elettiin vielä aika lailla sitä ympäristöntuhoamiskautta, jonka jälkiä olemme myöhempinä aikoina korjanneet. Muistamme Suomestakin ympäristökatastrofeja: Lievestuore, Dragsfjärd, Talvivaara... ohoh, nyt lipsahti mukaan ajankohtainen tapaus. Asiat eivät siis ole kunnossa vieläkään. Toki tässäkin on menty parempaan suuntaan: vesakkoa ei enää myrkytetä, teollisuus ei enää tapa säännöllisesti lähiympäristönsä metsiä eikä autokaan suolla samanlaisia haittapäästöjä kuin ennen. Tosin autoja on aivan hirvittävästi enemmän (huom. vielä vuonna 1985 Suomessa oli ompelukoneita yhtä paljon kuin autoja!). Ja missä paikalliset ympäristöongelmat ovat Suomessa vähentyneet, globaalit ongelmat ovat vain lisääntyneet. Ilmastonmuutos oli käynnistynyt jo 70-luvulla, mutta 2010-luvulla se on niin pitkällä, että vaadittaisiin paljon nykyistä laajempaa ympäristötietoisuutta.

Kolmas asia, jonka moni muistaa mainita, on nykyisen elintason paremmuus. Itseäni tämä asia ei miellytä lainkaan. Suosittelen kokonaisvaltaista downshiftingiä kaikille, jotka ovat eristäneet itsensä luonnosta ja muista ihmisistä omiin ylisuuriin, teknisillä laitteilla vuorattuihin norsunluutorneihinsa. Neljäntenä otetaan usein esiin suvaitsevaisuus. On totta, ettei sormella osoitettavia vähemmistöjä – erityisesti seksuaalivähemmistöjä – kohdella enää ollenkaan niin yksiselitteisen huonosti kuin vielä kolme-neljä vuosikymmentä sitten. Homot eivät enää tapaile salaisissa metsiköissä, joiden koordinaatit kulkevat huhuina piireissä, vaan ihan avoimesti missä sattuvat kulkemaan. Toisaalta esimerkiksi tupakoinnin kaltaisia elämäntapa-asioita suvaitaan aivan giganttisen paljon huonommin kuin ennen. Hygienian ja terveyden suhteen ollaan usein aika hysteerisiä, ja kaikkein karmeimpana esimerkkinä voisi ottaa esiin naisille tuputetun kauneusihanteen fasistisen yksipuolistumisen. Se siitä moniarvoisuudesta, valitettavasti.

Ehdottomasti myönteinen asia on nuorisokulttuurin väkivaltaisuuden katoaminen siinä mitassa kuin se 1970-luvulla ilmeni. Enää ei nuorten kokoontumisiin ja tanssitilaisuuksiin lähdetä nimenomaan tappelemaan. Mutta toisaalta kiusaaminen ja syrjintä eivät ole kadonneet, vaan saavat nettiyhteisöissä paljon aiempaa totalitaarisempia muotoja. Kiusaaminen työntyy kaapeleita pitkin myös sisälle koteihin, joiden ulkopuolelle se kolme-neljä vuosikymmentä sitten voitiin sentään sulkea.

Kyllä nykyajassa on myönteisiäkin puolia. Se on päivänselvää. Niiden rinnalla kulkee kuitenkin valitettavan usein kielteisiä ilmiöitä, joita nykyaikaa hehkuttavat tämän päivän menestyjät ja kaikenlaiset edistyksellistä leikkivät ihmiset eivät vaivaudu noteeraamaan. Enkä ole edes kirjoittanut nykykulttuurin läpikaupallisuudesta, ihmisten tyhmentymisestä (tai tyhmentämisestä), demokratian kaventumisesta, sivistyneistön lamasta, luonnosta vieraantumisesta, asenteiden kyynisyydestä...

Retro- ja vintageilmiöiden sekä 60- ja 70-luvun musiikin keskellä tulee välillä mieleen ajatus, etteikö elämiemme aikakausien parhaita puolia voisi transmodernisti yhdistellä. Miten olisi tasa-arvoiset sukupuolet + arvojen feminiinistyminen? Laajempi ympäristötietoisuus + paikalliset JA globaalit ympäristöongelmat kuriin? Parempi vähemmistöjen suvaitseminen + parempi erilaisten elämäntapojen ja ihanteiden suvaitseminen? Väkivallan vähentyminen + kiusaamisen ja syrjinnän vähentyminen? Ihmisten uussivistyminen ja luonnonmukaistuminen, kulttuurin kaupallisuuden ja asenteiden kyynisyyden vähentyminen?

Sitä jäämme odottamaan.