Laubias taivas! Bula-aika teki baluun!

1980-luvun lopussa oli voimissaan juppiliike. Siihen aikaan ei tosin puhuttu liikkeestä, mutta eiköhän myös käsite 'hippiliike' ole uudempaa kulttuurisosiologista perua. Juppi – englanniksi yuppie – oli johdettu sanoista 'young, urban, professional' (YUP), ja sitä imitoiva ihmisihanne alkoi näkyä myös teinikulttuurissa. Jupeilla oli varaa käydä viikonloppuisin laskettelemassa, joten lasketteluvaatteista tuli teinien huippumuotia. Tämä oli tietysti väärintulkinta, sillä oikeat jupit eivät koskaan pukeutuneet laskettelutamineisiin muuten kuin rinteessä ja enintään afterskissä; mutta "edistys syntyy väärinkäsityksistä", on joku minua viisaampi joskus tölväissyt. Yksi teinien hittituotteista oli Bula-hattu, ikään kuin muotoon ommeltu kangasvuorillinen pipo. Kun kevättalvi suli kevääksi, pipot vaihtuivat niin ikään Bula-merkkisiksi huiveiksi. Merkkiasusteet olivat ylipäänsä must – Levi's, Lacoste, Mexx, Benetton, O'Neill, Reebok ja Nike loistivat kaikkialla – mutta ohikiitävän hetken ajan Bula oli se kaikkein säkenöivin juttu.

Seuraavalla vuosikymmenellä opin vihaamaan juppikulttuuria. Yhteiskunnallista pontta juppivastaisuudelle antoi lama. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että kasinopeli aiheutti laman niin pitkälti kuin yksi ilmiö voi aiheuttaa, ja kasinopeli oli leimallisesti juppien hommaa. (Tämäkin on kiintoisa yleistys: kasinopeli oli alkuperäisessä kirjaimellisessa merkityksessä juppikulttuurin mukaista, joten kun varsinaista juppisukupolvea vanhempi bisnesväki tuhlasi rahansa kasinopeliä muistuttavassa pörssikeinottelussa, siitä syytettiin juppiliikettä.) Toisaalta Nokia-uskoinen yksisilmäinen teknohysteria muistutti juppikulttuuria ja sen huonoista puolista – olivathan jupit tunnetusti (ja tosiasiassakin) höpsähtäneet kehittyvään tietokone- ja mobiiliteknologiaan ja syytäneet teknisiin laitteisiin huikeita summia. Kirjoitin vuonna 1997 Oulun ylioppilaslehteen pakinan, jossa tuomitsin jupit alimpaan halvattuun, nappasin kaikista asustemerkeistä esimerkiksi Bulan ja ilmoitin 80-luvun lopussa eletyn 'henkistä bula-aikaa'.

Tuli 2000-luku. Eräänä keväänä minulle kirkastui yhdessä hetkessä, että siihen asti inhoamani neonvärit eivät olleetkaan pahinta, mitä 80-luku oli tarjonnut, vaan hiukan psykedeelinen, aistit räjäyttävä keino yrittää mullistaa tylsä 80-lukulainen bisnesorientoitunut tajunta. Ehkä sen ajan asustekulttuurissa olikin toinen puoli: se ei ollut pelkkää hyväosaisten keikarointia, vaan värin ja säihkeen tuomista keskelle aikakautta, jolloin musta ja metallinharmaa olivat eittämättömästi in. Pidemmän päälle minua alkoi erityisesti mietityttää tapaus Bula. Tuotemerkit ovat tuotemerkkejä, mutta come on: muotoonommeltu hattu? Huivi? Eikö se kuulosta juppimeiningin sijaan hippimeiningiltä? Aloin pitää 1990-luvun ja 2000-luvun alun itseäni typeryksenä – hyväntahtoisena ja inhimillisen ymmärrettävänä, mutta silti typeryksenä. Olin käsittänyt tien tähtiin tieksi Hollywoodiin!

Nyt tammikuussa 2012 kävelin Tampereen Sokoksen urheiluvaateosaston läpi miesten kenkäosastolle. Huomioni kiinnitti liuta kirkuvan värikkäitä pipoja, joista osa oli malliltaan hyvin klassisia talviurheilupipoja, toiset taas ulkoa perinteisiä neuleita ja sisäpuolelta kangasvuorillisia (fleeceä?). Ja luojan tähden: niissä luki näkyvästi BULA. En oikein tiedä, parahtiko sydämeni vai hypähtikö. Pipot olivat kalliita, sillä tuotemerkillä on tapana maksaa. Se on kabitalismia. Miksi Bula-aika teki paluun nyt, kun on vastikään selvitty edellisestä pikkulamasta ja pelätään tulevaa hirmuista pulaa?

Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut The Stone Rosesin debyyttialbumia The Stone Roses (1989).

Tupakoinnista

Elämme käsittämättömän suvaitsematonta aikaa. Ihmiset kuvittelevat olevansa suvaitsevia, kun sallivat toisten näin karkeasti olla sellaisia miksi he ovat joko syntyneet tai "luonnollisesti" kasvaneet. Tähän kohderyhmään kuuluvat ei-valkoihoiset ja seksuaalivähemmistöt. (Tiedän kyllä oikein hyvin, että monet eivät suvaitse heitäkään, mutta se ei kuulu tämän kirjoitelman piiriin...) Mutta jos kysymys on asioista, jotka aikuinen ihminen itse valitsee, suvaitseminen tyssää kuin seinään. On täysin yleistä ajatella, että "kun en itse tekisi niin, en salli toistenkaan tehdä niin". Toisaalta ollaan valmiita kieltämään ihmisiltä asioita siksi, että "niistä koituu menoja kansantaloudelle". Tämä ei tietenkään kata tasapuolisesti kaikkia menonaiheuttajia. Asioista on tolkku kadonnut jo vuosikausia sitten.

Kun olin 11-vuotias, vastustin tupakointia ankarasti. Kun nykyään törmään aikuisikäisiin ankariin tupakanvastustajiin, en voi olla ajattelematta, että he ovat henkisesti samalla tasolla kuin minä 11-vuotiaana. Kaiken lisäksi tämä vertaus ei edes päde. Vuonna 1985 tupakoitiin melkein kaikkialla: tavallisissa kahviloissa, ravintoloissa, läpikuljettavilla junaosastoilla, takseissa, työpaikoilla, lukuisissa kodeissa. Vuonna 2012 ei tupakoida juuri missään muualla kuin ulkoilmassa. Silti tupakoinnin vastustusta perustellaan usein samoilla periaatteilla kuin vuonna 1985: se on kamalaa, kun se aiheuttaa toisille terveyshaittoja. Ai missä? Kadulla, jossa vastaantulija ajatuksissaan hengittää häviävän aavistuksen savua? Naapurin parvekkeelta kantautuvana tuoksuna? Höpö höpö. Tämä näkökulma ei perustele enää yhtään mitään. Niinpä tupakoinnin vainoa ei selitä mikään muu kuin ihmisten halu kieltää toisia tekemästä jotain, mitä he itse eivät tee, tai asian näkeminen pelkkinä talouslukuina (joiden suora yhteys kansanterveyteen on varsin kiistanalainen).

Viitisen vuotta sitten kyllästyin silloiseen tupakkakeskusteluun ja kirjoitin paikallislehden yleisönosastolle mielipidetekstin, joka sai myönteistä palautetta. Siinä leimasin avoimesti tupakanvastustajat suvaitsemattomiksi ja lisäsin, että vaikken itse ole tupakoitsija, ottaisin mielelläni tupakoivan puolison tai kumppanin ja antaisin hänen tupakoida sisälläkin. Tämä on siltä osin toteutunut, että seurustelin pitkälti yli kaksi vuotta säännöllisesti tupakoivan naisen kanssa ja annoin hänen polttaa sisällä jälkimmäisessä senaikaisista kodeistani (ensimmäisen vuokrasopimukseen kuului tupakointikielto). Nykyinen ystävättäreni on satunnainen tupakoitsija. Tällainen asetelma – ihmissuhteen osapuolista yksi polttaa ja toinen ei – oli menneinä vuosikymmeninä täysin arkipäivää. Se oli myös arkipäivän suvaitsevaisuutta: toinen ei ehkä ollut kaikilta osin täydellinen, mutta hän oli rakas, joten eläköön niin kuin haluaa – if you love somebody, set them free. Ehkä ihmiset rakastivat yleensäkin enemmän toisiaan, ihmistä kussakin ihmisessä. Nyky-yhteiskunnassa toiset opetetaan näkemään alusta lähtien vihollisina. Sen myötä tupakoitsijat olivat jo viisi vuotta sitten tupakoimattomien vihollisia, eikä vihollisten tapoja tietenkään suvaita niin kuin rakkaiden. Ja vasta sen jälkeen olemme saaneet tutustua Maria Guzenviinaan-Richardsonin tupakointimielipiteisiin.

Tätä en joka päivä uskaltaisi sanoa ääneen: ehkä joskus vielä tulee se päivä, jolloin kokoan ryhmän kaltaisiani ja lähden tästä vainoojien ja ihmisvihaajien maasta niin kauas kuin pääsen.