Elämän käännekohtia: kesä 2000

Nyt kirjoitan kesästä, jonka aikana sisäisestä, jo pari vuotta kyteneestä muutoksestani tuli ulkoisesti totta. Suhteeni entisen tyttöystävän kanssa oli päättyillyt kevään mittaan, ja muutimme virallisesti erillemme toukokuun lopussa. Käytännössä tämä tapahtui vasta kesäkuun puolivälissä, sillä en ollut saanut asuntoa ennen tuota ajankohtaa ja niinpä punkkasin mieluummin ystävättären luona kuin esim. vanhempien kodissa (huh, miten pakkosovinnaistava vaihtoehto!). Tutustelin 1990-luvun musiikkiin, joka oli jäänyt minulta melkein väliin ilman nyt juuri hankkiutunutta cd-soitinta, sekä yhteen Rovaniemellä opiskelevaan tyttöön. Kun edellinen ihmissuhde ei ollut muutenkaan enää pidättelemässä, litkin sumeilematta siideriä ja avauduin (osaksi toistuvan pikkupöhnän estoista vapauttavan vaikutuksen tähden) julkisesti omasta feminiinistä puolestani.

Eräänä kesäkuun lopun päivänä matkustin junalla Rovaniemelle. Hengailimme Kaisan – se oli tuon tytön nimi – kanssa hellesäässä Kemijoen rannalla. Hän soitti minulle aiemmin tuntematonta musiikkia, jota rakastin, ja esitteli identiteetistään piirteitä, joita rakastin niin ikään. Niin intohimon täyttämää päivää en luultavasti ole elänyt vieläkään ikinä. Lemmenleikkeihin se ei johtanut. Sen sijaan Kaisa poti illalla nestevajauksen aiheuttamaa pahoinvointia, mikä herätti minussa hämmennystä: kuinka se tyttö olikin niin ihana jopa pahoinvoivana! Tarkoitukseni oli jäädä yöksi, mutta Kaisa suositteli minulle kotiinpaluuta. Kai häntä vaivaannutti se olo tällaisessa tilanteessa. Paluumatkalla lakkasin kynsiä vihreiksi puolitäydessä junassa ja olin suorastaan ylpeä siitä, että ihmiset näkivät. Ja haistoivat.

Heinäkuussa oli Ilosaarirock, johon lukuisat kaverini olivat hankkineet liput. Minä emmin liian pitkään ja myöhästyin: liput myytiin loppuun. Päätin lähteä festareille siitä huolimatta. Päivää ennen lähtöä kävin lävistysliikkeessä ottamassa elämäni ensimmäisen lävistyksen – nänniin. Jännitin ja kipuilin sen myötä niin hurjasti, että päätin lievittää olotilaani siiderillä. Koko ilta – jolloin muuten Joe Cocker esiintyi kaupungissa ulkoilmakonsertissa – meni sitten maistimisen merkeissä. Ja seuraavana aamuna oli lähtö Joensuun bussiin kello 8.30! Mutta selvisin, tai ainakin "selvisin".

Ilosaari-reissu oli monessa mielessä ihan mieletön. Ensiksikin olin menossa festarille, paitsi ilman lippuja, myös ilman telttaa tai muuta yöpaikkaa. Toiseksi kyseessä olivat ensimmäiset festarini ikinä, ellei lasketa kotikaupungin teinivuosien Kuusrockeja tai lähisukulaisten kanssa tehtyä visiittiä Kaustisella. Kolmanneksi, hyppäsin yksin bussiin, minulla ei ollut kännykkää, enkä ollut sopinut kenenkään festarilla olevan kaverin kanssa etukäteen mitään. Neljänneksi rahaakin oli sen verran niukalti, ettei ylimääräisiin kuluihin ollut varaa. Hupsista! Ja juuri siksi reissu oli minulle alusta lähtien niin huikea kokemus. Menobussissa tutustuin yhteen mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidän yhteyttä jopa nykyisin. Perillä olin humalaisen viattoman hämmästynyt kokemastani: niin paljon väkeä, niin tajutonta biletystä, eikä yhtään tappelua tai rähinää koko viikonloppuna! Tuttuja kavereitakin löytyi perillä heti. Lisäksi minut tunnisti välittömästi muutama netin chat-tuttu, joita en tietenkään ollut koskaan tavannut livenä – "katsoin, että sinun täytyy olla hän". Tunsin tulleeni lopultakin sellaiseksi, mitä minun oli jo kauan pitänyt olla. Kaikkea siivitti ruman ankanpoikasen joutseneksi kasvamisen tunnelma.

Myöhemmin heinäkuussa Kaisa vieraili luonani. Sen sijaan, että meistä olisi tullut pari, visiitti sinetöi sen ettei meistä ollut tulossakaan paria. (Edes strategiseen hetkeen valitsemani Garbage-biisit You Look So Fine ja Sleep Together eivät auttaneet.) Olin häneen yhä epätoivoisemmin rakastunut, hän sen sijaan halusi minusta vain ystävän, ja kupla alkoi puhjeta. Elämäni kokonaisfiilis oli kuitenkin niin huima, ettei tämä suuremmin edes hidastanut. Myöhemmin, luultavasti elokuun alussa, kokeilin ensimmäistä kertaa muuatta laissa kiellettyä nautintoainetta. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että tiesin heti ettei kerta jäisi viimeiseksi. Avauduin myös yhä useammalle omasta sisäisestä tyttöydestäni. Vanhempien, varsinkin äidin, kanssa alkoi kehittyä avoin ja perinpohjainen konflikti.

Elokuun 12. päivän aamuna matkustin junalla Tampereelle. Tapasin ensin yhden nettitutun, jonka kanssa käytiin yhdessä Surrealisointikeskus-nimisessä kaupassa. Sitten suunnistin kaveripariskunnan luo Nekalaan. Juotiin tietysti alkoholia ja kuunneltiin musiikkia. Illan aikana pariskunnalla tuli melkein ilmiriita, mistä saattoi jo ennakoida heidän seuraavanvuotisen eronsa. (Minulle oli harvinaisen luontevaa asettua kiistassa tytön puolelle.) Seuraavana päivänä jatkoin toisella junalla Joensuuhun, jossa tapasin jälleen uusia nettituttuja (tyttöpuolisia, vaikka yhdestä sittemmin kuoriutuikin poika). Tunsin heti löytäneeni ystäviä – monikossa ja ryhmänä. Koko illan fiilis oli häkellyttävä, ja kaiken lisäksi päädyin yöllä varsin intiimiin kanssakäymiseen yhden tytön kanssa. Minun elämäni!?

Asiat oli hyvä selvittää Kaisan kanssa, joka oli vieläpä suuntaamassa syksyllä Englantiin opiskelemaan, joten reissasin Joensuusta suoraan Rovaniemelle. Vierailusta tuli lämminhenkinen ja tunnelmia tasapainottava. Takaisin keksin liftata, mihin vaikutti yksinkertainen syy: rahat olivat lopussa. Sain neljänneltä minut ohittaneelta autolta kyydin Ouluun. Hei, näinhän oikeasti VOI matkustaa! Kotiin palattuani jouduin keskelle ilmiriitaa, sillä vanhempani olivat kauhuissaan, mihin heidän (26-vuotias!) lapsosensa oli kadonnut. Minulla oli nimittäin yhä vain lankapuhelin – vaikka sitten hankinkin eräänlaisena kompromissina pian kännyn – enkä ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa menoistani. Olinhan vapaa ihminen. Kun syyskuu koitti, lähdin uudelleen liftireissulle, minnekäs muualle kuin Joensuuhun.

(Rest in heavenly peace, Kaisa 1976–2005.)

Elämän käännekohtia: syyskuun alku 1999

Olin muuttanut ensimmäisen ja yhä ainoan kerran elämässäni yhteen seurustelukumppanin kanssa. Asuntomme oli kaksio luhtitalon alakerrassa kaupungin laidalla, kävelymatkan päässä kauniista viljelymaisemasta. Keittiöstä näkyi rivi haapoja, jonka takana kulki muinoin maantienä ollut pikkutie ja sen takana etelänpuoleisella rinteellä korkeaksi kohoava männikkö. Olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi taloyhtiön nurmikkoinen piha ja lasten leikkitelineitä. Idylli oli aiempaan lähiökämppääni verrattuna täyttymyksellisen ihana. Oli selvää, että jos aikoisimme perustaa perheen ja saada lapsia, tämä olisi sopiva paikka sitä varten.

Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?

Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!

Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.