Rampat

En tässä kirjoituksessa aio yhtyä siihen lauluun, että newyorkilainen, 1990-luvulla kuopattu Ramones-yhtye oli "yksi punkin isistä" ja "ylentärkeä suomalaiselle rockille". Punk itsessään ei merkitse minulle mitään. Tätä nykyä edes rockilla sinänsä ei ole minulle vastaavaa merkitystä, vaikka tyylilajin piirissä onkin paljon minulle mieleistä musiikkia. Epämääräisempi "uusi aalto" on jo kiinnostavampi käsite, sillä se viittaa käsitteenä johonkin kulttuurihistorialliseen vaiheeseen eikä ainoastaan musiikin (tai edes kulttuurin) genreen. "Uusia aaltoja" on tietysti ollut lukuisia – "ranskalaisen elokuvan uusi aalto", "new wave of British heavy metal" ja vaikkapa uutisten tämänviikkoinen "sikainfluenssan uusi aalto", muutaman esitelläkseni.

Suomalaisittain punkin ja "uuden aallon" kuohuntaan liitetään melko ilmiselvänä kantaaottavuus, joka näyttäytyy yhtäältä lauluntekstien iskulauseenomaisina hokemina ("rappiolla on hyvä olla!", "vaatteet on mun aatteet!"), toisaalta toisten laulujen perusteltuina linjauksina (Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Puhtoinen lähiöni; Pelle Miljoonan lukuisat levytykset). Tällä on tietysti tekemistä suomalaisen kulttuurihistorian kanssa. Harvassa maassa 60-luvun protestilauluista, 70-luvun poliittisista lauluista ja vuosien 1978–82 kantaaottavista rocklauluista syntyy samankaltainen jatkumo kuin täällä meidän Härmässämme. Musiikin ohella samat laineet loiskivat kirjallisuudessa ja teatterissa. Aktivismin tasolla samaa ilmiötä heijasteli talonvaltaustoiminta, monen mielestä myös ympäristökonfliktit kuten tapaus Koijärvi.

Mutta Ramones ei ottanut kantaa. Se ei soveltunut yhtyeen asenteeseen ja imagoon. Kun Ramot myöhemmin 80-luvulla ilmensivät hieman aiempaa tiedostavampia otteita, ainakaan härmäläinen musiikkimedia ei pitänyt siitä lainkaan. Kappale Bonzo Goes to Bitburg kritisoi Reaganin käyntiä Saksassa Waffen SS -miesten hautausmaalla. "Tiedostavat New Yorkin kasvatit" eivät olleet niin tervetulleita kuin yhtyeen aiempi painos, joka "kulki lennokkiliimatuubi toisessa ja muovipussi toisessa taskussa". Minä en kyseistä asetelmaa ymmärrä, mutten usko, että minun on tarkoituskaan. Sellaiset mediakannanotot on suunnattu toiselle yleisölle.

Näin 2000-luvulla voi jälkiviisastella, että kantaa ottavalle musiikille oli tiedossa vaikeat ajat 80-luvun jälkeen. Tiedän jopa tapauksia, joissa äänilevyä tuoreeltaan pilkattiin kantaaottavuutensa takia, mutta jo parin vuoden päästä sen musiikkia ryhdyttiin kehumaan. Mutta lennokkiliimamusiikille on käynyt vähintään yhtä köpelösti. On kapinan, lainsuojattomuuden ja sopeutumattomuuden ilmaus mikä hyvänsä, se näyttäytyy liian friikkinä uusmodernille musiikki(bisnes)kulttuurille. Missä se Ramonesin alituiseen hoettu massiivinen vaikutus sitten on? Ehkä niiden päässä, jotka tunnistavat tyytyväisinä, kun Sheena Is a Punk Rocker, I Wanna Be Sedated, Do You Remember Rock 'n' Roll Radio tai Pet Sematary soi ääniaalloilla.

Ana

Ensimmäinen henkilökohtainen tapaamiseni sosiologi Antti Eskolan kanssa oli lyhyt. Hän oli tosin esitelmöinyt luentosalissa jo tunnin tai puolitoista, joten minä näin ja kuulin hänet, mutta hän tuskin minua. Kävin tauolla sanomassa Eskolalle muutaman lauseen, joissa mm. kerroin, että olen lukenut melkein kaikki hänen kirjansa ja Yhteisiä asioita on mielestäni niistä paras. "Voi, se on aika heikko", vastasi Eskola.

Kuuntelin toisenkin osan Antti Eskolan luennoista, jotka kuuluivat hänen jäähyväisluennoiksi nimitettyyn kiertueeseensa. Elettiin syksyä -96. Kirjoitin luentopaperille ideoita, joita professorin luennot minussa herättivät. Ennen muuta paperille tuli kritiikkiä Eskolan silloisia uusia ideoita – esim. "postmodernin käänteen" hyväksymistä – kohtaan. Kirjoitin tekstin kirjeen muotoon ja ojensin ehkä omaksikin yllätyksekseni paperit Eskolalle luentojen päätyttyä. Vielä yllättävämpää oli, että professori vastasi kirjeellä. Palaute oli ihan mielenkiintoinen, vaikka olenkin hukannut kirjeen jo aikoja sitten.

Kun tänä vuonna luin Eskolan kirjaa Mikä henki meitä kantaa, tupsahti fiilis, että tämähän on kuin lukisi vanhan tuttunsa kuulumisia pitkästä aikaa. Kun kävi selväksi, että emeritusprofessorin yhteystiedot on helppo löytää, uskaltauduin ottamaan yhteyttä ja ehdottamaan tapaamista. Asummehan samassa kaupungissakin. Yhteydenoton seurauksena turinoimme torstaina pari tuntia tammelalaisen kuppilan pöydässä. Ihan mielenkiintoista oli, taas. Mitenkään valloilleen Eskolan kielenkannat eivät päässeet, mistä johtuen täytin tyhjää tilaa puhumalla itse. Ehkä se johtui siitäkin, että haen alitajuisesti hyväksyntää omille ideantyngilleni hänenlaiseltaan puolilegendalta, kun en saa sitä vertaisiltani. Ojensin Eskolalle myös kolme liuskaa tekstiä blogistani Kansandemokratia Go-Go. Kenties hän lukee ne tai muutoin tekee niillä jotain.

Lissu

Liisa Tavi on suomalainen laulaja. Hän putkahti 70-luvulla Joensuusta Helsinkiin ja jostain minulle tuntemattomasta syystä pääsi hyvin lyhyessä ajassa laulamaan Agit-Prop-kvartetin riveihin. Paitsi, että nyt minä kirjoitan höpöjä, Liisa Tavi on nimittäin aina ollut erinomainen laulaja ja hänen äänensä todella upea (abfab?). Kai 70-luvulla vielä ihan oikeasti pääsi esiin lauluäänellään. Kai laululiikkeessä vallitsivat ihan eri lait kuin pintaliitobisneksessä.

Agit-Prop ei tainnut juuri esiintyä vuoden 1977 jälkeen. Liisa Tavi ilmestyi entistä laajempaan tietoisuuteen 1979, kun hän levytti Pelle 1 000 000:n tekstiin sävelletyn kappaleen Lasta ei saa tukuttaa ja se voitti Jaakko Jahnukainen Shown eli suomeksi Levyraadin. Tukutuslaulusta tuli syksyn -79 yllätyshitti, ja pian julkaistu Liisan ensialbumi kolkutteli aivan listan kärkisijoja. Jatko-osia Sankareiden illat (1980) ja Palavat ikkunat (1981) myytiin tuntuvasti vähemmän, mutta Liisa pysyi esillä erityisesti tehtyään klassisen version Kollaa Kestään laulusta Jäähyväiset aseille. Sittemmin Liisan tähti himmeni, eikä hän ole tämän päivän tähti, vaikka esiintyykin yhä silloin tällöin.

Yritän tässä parasta aikaa jotenkin diilata sen kanssa, ettei mitään Liisan kolmesta ensimmäisestä albumista ole koskaan julkaistu CD-levynä. Kun miettii, kuinka monena painoksena on julkaistu kaikenlaisia irwingoodmaneja, tasavallanpresidenttejä ja sielunveljiä, riippumatta siitä miten hyvin mikäkin artistin/bändin levy on kiinnostanut edes aikanaan, voi vain sanoa että kyllähän Liisa edes yhden uudelleenjulkaisun ansaitsisi. Mutta ei? Liisan laulut rauhasta, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä eivät varmaan joidenkuiden mielestä vetoa nyky-yleisöön. Minuun ne luonnollisesti vetoavat, enkä voi mitään sille tunteelle, että meitä piileksii jossain paljon useampiakin. Ehkei olekaan niin, että kansa saa mitä haluaa, vaan korkeintaan kansa haluaa mitä saa.